Saara Turunen: Hyeenan päivät

Herkullisimmillaan kirjallisuus on silloin, kun se on kielellisesti nautinnollista ja sisällöltään ristiriitaisia tunteita herättävää. Saara Turusen autofiktiiviset romaanit ovat muodostuneet minulle tällaisiksi kokemuksiksi. Sivuhenkilöstä olen nimittäin kirjoittanut vuonna 2018 näin: 

Olipa päähenkilön kuvaus kuinka todenmukaista tahansa, siloitellusta ja sliipatusta kuvasta ei voi puhua. Itse asiassa elämänmakuisesta ja ristiriitaisesta hahmosta on välillä aika vaikea pitää. (...) On virkistävää, kun joku on rehellisesti epätäydellinen ja auki. Turusen kieli kulkee kauniisti ja sanoissa tekee mieli piehtaroida nautiskellen.

Kolme vuotta myöhemmin kirjoitin Järjettömistä asioista näin:

Pakko sanoa, että päähenkilö on minusta monessa suhteessa ärsyttävä.(...) Minun on tosin myös itsekriittisesti myönnettävä, että minulla on vaikeuksia tietyntyyppisten henkilöhahmojen kanssa. Huomaan ärtyväni lukiessani mielestäni etuoikeutetuista ajelehtijoista ja tavanomaisten asioiden problematisijoista (...) aikuinen puoli minusta kysyy, miksi tällaiset hahmot minua niin kovin ärsyttävät. Ettei sillä olisi jotain tekemistä sen kanssa, että itsehän en ajelehtinut, vaan rynnistin tavoitteesta toiseen?

Kerrassaan mainiota, että saa kasvaa ihmisenä kirjallisuuden kautta ja sitten kirjoittaa ne pohdinnat vielä ylös tänne blogiin poimittavaksi! Mikä tärkeintä, edeltävistä lainauksista huomaatte, mitä tuntemuksia Turusen kirjat ovat herättäneetkään, niin yhdentekeviä ne eivät ole olleet.

Turusen uutuusromaani Hyeenan päivät jatkaa samaa autofiktiivistä linjaa tuttujen henkilöhahmojen kanssa. Nyt päähenkilö havahtuu tunteeseen, jonka hän ei ehkä ollut ajattelut koskettavan itseään ollenkaan. Hän nimittäin tahtoo äidiksi, ja halu on vahva, vaativa, alkukantainen ja biologinen. Viimeiset hetket raskauteen ovat kuitenkin käsillä, eikä elämä lähdekään alulle ilman lääketieteen apua.

Koska aiemmin opimme, että olen kasvanut paremmaksi ihmiseksi, päähenkilö ei tällä kertaa ärsyttänyt minua juuri laisinkaan (kerron myöhemmin, miksi ärsytti ihan pikkuisen). Päin vastoin, tunsin häntä kohtaan suurta sympatiaa. En ole itse joutunut kokemaan lapsettomuuden tuskaa, enkä lapsettomuushoitoja, mutta tunnen monta, jotka ovat sen tien käyneet läpi tai ovat siellä parhaillaan. Uskon, että Turusen kuvaus voi tarjoa paljon lohtua ja vertaistukea, ainakin, jos omat kokemukset eivät ole enää liian kipeitä käsiteltäviksi.

On myös varsin kiinnostavaa, miten erilaisiksi Turunen kuvaa lapsettomuushoidot Espanjassa ja Suomessa. Meillä täällä Pohjolassa taitaa olla vallalla melkoinen reippauden eetos. Aina ennenkin on laitettu leipään puolet petäjäistä ja selvitty vainot ja nälkävuodet, joten ei naisen vieläkään valittaman pidä.

Niin ikään kiinnostavaa ovat päähenkilön pohdinnat ja epäilyt vanhemmaksi tulemisesta. Mitä äitiys tekisi taiteelliselle uralle? Ja muuttuisiko hänkin (ei varmasti!) äidiksi, oman elämän, oman persoonallisuuden, uran, viehättävyyden ja tahdon menettäneeksi, puklunhajuiseksi olennoksi. Monet päähenkilön ystävät ovat jo aiemmin lipuneet rajan taa, jonnekin lapsiperhearjen kuplaan. Ja aivan kuten niin monet ensimmäistä lastaan odottavat, myös kirjan päähenkilö on varma, että heitä se ei koskisi. He miehensä kanssa olisivat samanlaisia kuin aina ennenkin, sillä erotuksella, että sitten heillä olisi myös lapsi. Tässä kohdin tunsin päähenkilöä kohtaan äidillistä hellyyttä.

Sen sijaan se, mikä sai minut pikkuisen ärsyyntymään, oli edeltävän ajatuksen naisvihamielisyys. Miksi me (etupäässä naisoletetut) puhumme äitiydestä niin ikävään, lähes pilkkaavaan sävyyn? Tätä tematiikkaa Turunen käsitteleekin erityisen ansiokkaasti. Päähenkilön mies sen sitten ääneen sanoo: jos miehet pystyisivät imettämään lapsiaan, he leuhkisivat lypsykoneillaan kaikkialla! Sen sijaan päähenkilö miettii vakavissaan, onko presidentin äitienpäivänä myöntämät kunniamerkit haitallista nationalismia.

Yhteiskuntamme rakenteissa onkin paljon tämäntyyppistä misogyniaa: ajatelkaapa vaikka tätimäisyyttä. Kukaan meistä naisoletetuistahan ei suurin surminkaan halua tulla kutsuksi tätimäiseksi, eikö niin? Ja mitä tätimäisyys sitten oikeastaan tarkoittaa? Sitä, että nainen on tullut siihen ikään ja itsevarmuuteen, että antaa piutpaut ulkopäin tuleville odotuksille siitä, miltä hän näyttää ja miten hän käyttäytyy. Pukeutuu vaatteisiin, jotka ovat mukavat, eivät välttämättä trendikkäät tai seksikkäät. Moinen hurjastelu kuitenkin halutaan tehdä naurunalaiseksi. Vähän samantyyppistä ajattelutapaa on havaittavissa myös päähenkilön äitikuvassa, kirjan alkupuolella nimittäin. Miksi me naiset syyllistymme moiseen?

Hyeenan päivät käsittelee tärkeää aihetta, äitiyttä ja kaikkia niitä miljoonia tuntemuksia, mitä vanhemmaksi tuleminen tai sen mahdollisuuden poissulke(utu)minen herättää. Vaikka kyse on äärimmäisen henkilökohtaisesta ja intiimistä asiasta, samalla se on aihepiiri, joka tuntuu olevan kaikkien omistama: jokaisella tutulla ja ventovieraalla on mielipide ja sanansa sanottavana, mitä äitiyteen tulee. Tätä kaikkea ja ennen kaikkea sen herättämiä tunteita äidiksi haluavassa naisessa Turunen kuvaa hienosti.

Kuuntelin tämän äänikirjana ja Krista Kosonen tulkitsee Turusen tekstiä hyvin. Kirjaa oli kaikin puolin miellyttävää kuunnella ja tilaa omalle kuvittelulle ja rivinvälien täydentämiselle jäi sopivasti. Voisi ajatella, että kirja kuin kirja saa ihmisen ajattelemaan, mutta ei se ihan niinkään ole. Hyeenan päivät sai aivosolut suorastaan hyrisemään.

Saara Turunen: Hyeenan päivät
Tammi 2024
Kesto 9h 58min
Lukija Krista Kosonen