Saara Turunen: Sivuhenkilö



Kirjailija kirjoittaa kirjoittamisesta, kirjailijuudestaan, esikoisromaaninsa saamasta vastaanotosta, kriitikoista. bloggaajista ja lukijoista, jotka eivät ymmärrä hänen taidettaan, häpeästä, näkymättömyyden pelosta  ja toivosta, kirjapalkinnosta ja sen tuomasta suosiosta, joka ei sitten kuitenkaan tee onnelliseksi.

Tylsää oman navan kaiveluako?

Näin voisi luulla, mutta Saara Turusen Sivuhenkilö on kaikkea muuta kuin tylsää luettavaa.

En ole lukenut Turusen HS:n kirjallisuuspalkinnon voittanutta Rakkaudenhirviötä. Sivuhenkilö olisi varmasti avautunut vielä aivan uusilla tavoilla, jos olisin lukenut kirjan tai seurannut Turusen kirjallisia vaiheita tarkemmin. Mutta lukiessani olin tyytyväinen, että näin ei ollut, sillä sain lukea romaania irrallaan esikoisesta ja sen vastaanotosta, itsenäisenä teoksena.

Paitsi että nyt kyllä valehtelen. Yleisesti ottaen kirjaa lukiessani en juurikaan ajattele kirjan kirjoittajaa, ellei kyseessä ole minulle jollakin tasolla tuttu henkilö tai suosikkikirjailija. Mutta nyt tunnustan useampaan otteeseen googlanneeni Turusta selvittääkseni, mitkä kaikki Sivuhenkilön tapahtumat pitävät paikkansa.

Tulos: riittävän monet luodakseen illuusion siitä, että teksti on suoraan kirjailijan omasta elämästä. Totuus se ei siitä huolimatta välttämättä ole.

Vaikka kirjailijan haasteista lukeminen kiinnostaa ehkä eniten toisia kirjailijoita tai tavalla tai toisella kirjallisuuden tai taiteen koskettamia ihmisiä, on Sivuhenkilössä myös monia yleisinhimillisiä teemoja. Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteeseen pystyy samastumaan moni, samoin kuin pelkoon siitä, että elämä lipuu ohi ilman, että missään vaiheessa pääsee oman käsikirjoituksensa päähenkilöksi.

Kun puhutaan toiseudesta, on luontevaa puhua myös naiseudesta. Ja siitä Turunen kirjoittaa paljon. Teoksessa on paljon terävää kritiikkiä ja oivaltavia huomioita naisen asemasta niin kirjallisuuden kentällä kuin elämässä yleensäkin. Vaikka itse en kaikkia esimerkkejä (esimerkiksi 50-lukulaisia miehen ja vaimon rooleja) tunnistanut ollenkaan omasta lähipiiristäni, saivat karikatyyrit ja yleistykset kuitenkin pohtimaan sitä, kuinka paljon tiedostamattomat rakenteet vaikuttavat tasa-arvon toteutumiseen.

Olipa päähenkilön kuvaus kuinka todenmukaista tahansa, siloitellusta ja sliipatusta kuvasta ei voi puhua. Itse asiassa elämänmakuisesta ja ristiriitaisesta hahmosta on välillä aika vaikea pitää. Henkilö paasaa feminismistä, mutta asuu isänsä ostamassa asunnossa ja antaa siskojensa miesten korjata rikkoutuneet polkupyörät ja tehdä kodin pienet fiksaukset ilman tunnontuskia. Sekin hermostuttaa, ettei hän saa hankituksi edes kunnollista sänkyä itselleen. Päähenkilö tuntuu saaneen paljon, mutta juurikaan kiitollisuutta hän ei tunne. Vanhempien käsinkoskeltetavaan hämmennykseen on helppo samaistua.

Mutta siksipä juuri teksti koukuttaa lukijansa. On virkistävää, kun joku on rehellisesti epätäydellinen ja auki. Turusen kieli kulkee kauniisti ja sanoissa tekee mieli piehtaroida nautiskellen. Kirjassa ei ole turhia lauseita, vaan ajatuksia, jotka herättävät voimakkaita tunteita.

Väliäkö sillä, onko teos faktaa vai fiktiota.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
236s.





Kommentit

  1. Mä aloin lukea Rakkaudenhirviötä ensin, se tosin etenee hirveän hitaasti, koska yritän lukea sitä ekirjana, vaikka yleensä olen paperisten kirjojen vankkumaton kannattaja. Tavallaan on ehkä ihan hyväkin antaa näille kirjoille vähän aikaa hengittää. Olen lukenut näistä viime aikoina niin monia tekstejä, että voisin olla aika vahvasti niiden vietävissä lukukokemukseni aikana. Näin käy usein paljon huomiota saavien kirjojen kanssa. Onneksi kirjat eivät vanhennu, vaan niihin voi palata myöhemminkin, kunhan on antanut pölyn vähän laskeutua.

    VastaaPoista
  2. En ole Turusen kirjoja lukenut, mutta sen myönnän että faktaa ja fiktiota sekoittavat kirjat ovat minulle hieman hämmentäviä. En oikein osaa päättää, miten niihin suhtautua... varmaan minullekin tulisi kiusaus googlailla "oikeita" tapahtumia ja bongailla sitten niitä kirjasta. Ja mahtaisiko se tehdä hyvää lukukokemukselle, enpä tiedä... niinpä en kovin innokkaasti tämän lajin kirjoja ole kokeillut, mutta tämä Turusen kirja kieltämättä kuulostaa mielenkiintoiselta aiheensa puolesta. :)

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut tästä kirjasta, mutta kirjaa en ole vielä lukenut. Sen verran se on kuitenkin herättänyt kiinnostustani, että aion ehdottomasti sen ottaa lukuun suomireissulla. Olin ajatellut, että lukisin ensin Rakkaudenhirviön, mutta ehkä skippaan sen ja siirryn suoraan tähän.

    Minäkin koen joskus vaikeaksi nämä tällaiset ”autofiktiiviset” romaanit nimenomaan oman asennoitumisongelmani takia. Siksi olen päättänyt, että luen esim. tämän Sivuhenkilön ihan vaan ajatellen sen olevan fiktiota. Sillä todella, mitä väliä mikä on totta ja mikä ei, jos kirja muuten herättää ajatuksia. Ja ilmeisesti se herättää.

    VastaaPoista
  4. Minäkään en ole lukenut Rakkauden hirviötä, mutta samoin kuin sinä en koennut, että se mitenkään olisi haitannut Sivuhenkilön lukemista, vaikka toki lukukokemus olisi varmasti ollut erilainen, jos olisin lukenut Turusen esikoisen ensin.

    Minusta Turunen on tässä kirjassa sanoittanut äärimmäisen tärkeitä juttuja ja paljon myös sellaista, jota voisi pitää hävettävänä, mutta joka kuitenkin on yhteistä isolle osalle ihmisistä, vaikka moni ei sitä ääneen haluaisikaan sanoa. Ehdottomasti tämän kirjavuoden kiinnostavimpia teoksia.

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa ehkä hieman liian erikoiselle minun makuuni. Minulle tulee tästä kirjasta jotenkin raskas ja ahdistava tunnelma.

    VastaaPoista
  6. Minä en sitten millään löytänyt yhteyttä Rakkaudenhirviöön millään tasolla huolimatta kaikesta hehkutuksesta. Siksi olen jättänyt tarttumatta tähän. Ehkä kuitenkin pitäisi, kaiken varalta. Ei sitä koskaan tiedä.

    VastaaPoista
  7. Minäpä olen Rakkaudenhirviön lukenut ja pidin siitä. Tosin se oli omalla tavallaan haastava, koska dialogia oli minimaalisen vähän. Tämäkin on lukulistalla -onko tässäkin todella vähän dialogia?

    VastaaPoista
  8. Rakkaudenhirviön luin aikoinaan ennen erikoispalkintoa ja pidin siitä. Se oli virkistävän erilainen, samalla koskettava ja humoristinen. Kun aloitin Sivuhenkilön en enää muistanut, mitä esikoisesta kirjoitin, ja vähän huolestuneena luin uudelleen juttuni. Enpä ollut toistellut setämäisen toimittajan ajatuksia.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit