Siilinjärven kesäteatteri: Simpauttaja

Suomalaiset ovat kansaa, joka pohjimmiltaan toivoo, ettei mikään koskaan muutu.

Juuri muuten en osaa selittää ilmiötä, joka saa meidät tungeksimaan kesästä toiseen kesäteattereihin katsomaan, miten menneinä vuosikymmeninä maaseudulla oltiin, juotiin, naitiin ja tapeltiin. Koska mikään ei ilmeisesti todellakaan ole muuttunut, tarvitsemme retrokuosisia kukkamekkoja, pussihousuja sekä sarkatakkeja vieraannuttamaan tarinaa arkitodellisuudesta. Sen turvin on hyvä nauraa alkoholismille, sotatraumoille, perheväkivallalle, naisen seksuaaliselle esineellistämiselle sekä muille hassunhauskoille kansassamme turhan taajaan esiintyville ilmiöille.

Tiesin jo etukäteen, että minun olisi viisaampi pysyä poissa Siilinjärven kesäteatterin Simpauttaja-näytelmän katsomosta. Heikki Turusen romaani on rakastettu kotimainen klassikko ja kesäteattereiden ikivihreä, jonka hienoutta en oikein ole ikinä tajunnut. Mutta sitten korviini alkoi kantautua kuisketta siitä, että ohjaaja Janne Puustinen olisi käsitellyt näytelmän uuteen uskoon. Piti päästä katsomaan.

Viime tippaan se tosin jäi. Onneksi varasin liput ennakkoon. Kauden viimeinen esitys oli myyty niin loppuun, että viimeisille tulijoille kannettiin varmaan näyttelijöidenkin taukotuolit katsomoon ja arvatenkin moni teatteriin mielinyt jäi nuolemaan näppejään. Simpauttajan veijarimainen tarina kutsuu ja houkuttelee ihmisiä edelleen.

Ja olihan Siilinjärven Simpauttajassa kieltämättä yritystä. Simpauttajaa esitti myös dramatisoinnista vastannut Antti Heikkinen (ilman Heikkisen mainintaa tuntuu olevan vaikea kirjoittaa pohjoissavolaisesta kesäteatterista nykypäivänä). Hän teki Simpauttajan roolista niin kreisin, että sellaista versiota en kieltämättä ole ennen nähnyt. Myös tarinankuljetuksessa oli kaanonista poikkeavia valintoja. Loppu oli yllättävä, ja pitkin matkaa tehokeinona käytettiin liki kaurismäkimäisiä pysähtyneitä hetkiä, jolloin puolivakavissani odotin olkipallon liukuvan lavan läpi ja Ennio Morriconen kajahtavan kaiuttimista. Maaseudun autioitumista henkivään, surumieliseen kaihoon se kieltämättä olisi hyvin sopinutkin. Yritystä siis oli, mutta valitettavasti näyttämön intensiteetti jäi välillä vaillinaiseksi, eikä toteutus yltänyt aivan tarkoituksen mittoihin. Myös replikoinnissa oli paikoitellen ongelmia, ja osa repliikeistä jäi katsomon kolmannessa rivissä epäselviksi.

Oli Simpauttajassa toki hetkensäkin. Jos hahmojen keskinäinen kemia ei suoranaisesti ollut käsinkosketeltavissa, nähtiin useissa näyttelijäsuorituksissa hienoja yksilösuorituksia. Moni kohtaus toimi mainiosti ja yleisö selvästi viihtyi katsomossa. Simpauttaja tarjosi sitä, mitä kesäteatteriyleisö halajaa: myymäläauton, lantatalikon ja taskulämmintä pontikkaa. Naurahtelin itsekin useaan otteeseen. Ympäristön ilakointia vasten huomasin kuitenkin oman ankeuteni ikävän selvästi. Näinä Minä myös -kampanjan aikoina en jaksanut innostua naisia alistavista ja esineellistävistä sukkeluuksista, olipa ne esitetty kuinka aikansa kontekstissa ja verbaalisesti taidokkaassa muodossa tahansa.

Nykymääritelmillä seksuaalisen häirinnän rajat ylittyivät myös näytelmän miehiä kohtaan useaan otteeseen. Kyse ei ole siitä, eikö tällaisia ilmiöitä saisi näytelmissä esittää. Minulla ei ole syytä epäillä Turusen ajankuvan autenttisuutta. Kyse on siitä, onko se hauskaa. Turusen tarina tarjoaa toki alastomia naisia veistävän Otto Ryynäsen muodossa mahdollisuuksia aihepiirin syvällisempään käsittelyyn, mutta aina se tuntuu jäävän kouhotuksen varjoon. Tämä ei välttämättä ole Siilinjärven teatterin vika, eikä Heikki Turusen romaaninkaan vika. Turunen kuvaa mennyttä aikaa mehevällä otteella, samoin tehtiin Siilinjärvellä. Lopputulos kuitenkin tuoksahtaa yhtä raikkaalta kuin ropsimetsästä saapuvan Kuunon karvahattu.

Seuralaiseni esitti väliajalla oivallisen kysymyksen: luuletko, että näitä samoja sotien jälkeisille vuosikymmenille sijoittuvia näytelmiä esitetään tällä samalla tavalla vielä silloinkin kun me olemme vanhoja?

Toivottavasti ei. Olipa kyseessä sitten millainen klassikko tahansa.

Kyllä ne ajat muuttuvat.

Me too, Simpauttaja.


Siilinjärven Teatteri: Simpauttaja
Perustuu Heikki Turusen romaaniin
Ohjaus Janne Puustinen
Dramatisointi Antti Heikkinen
Kesto noin 2h 30min.