10 vuotta kirjabloggaamista - nyt kerron kuinka se tapahtui

A niin kuin Alku 

Nämä olivat ensimmäiset sanat, jotka kirjoitin 31.12.2009 kirjablogiini, joka aloitti nimellä Amma lukee aakkoset läpi. Olin saanut idean lukea vuoden aikana itselleni aiemmin lukemattomien kirjailijoiden teoksia läpi aakkosjärjestyksessä. Tarkoitukseni oli paitsi sivistää itseäni myös treenata kirjoittamista. Ja miksi? Olin päättänyt tulla Suureksi Kirjailijaksi.

Edellisenä vuonna olin julkaissut omakustanteena historiallisen tietokirjan Näkymätön työ - näkymätön tekijä, joka kertoi Carl Henrik Ståhlbergin elämästä. Sen saaman hyvän palautteen innoittamana päätin ponnistella kohti kirjailijuutta. Samalla tiedostin kipeästi oman vajavaisuuteni - kuinka kirjailijaksi voi tulla? No lukemalla ja kirjoittamalla tietenkin! Päätin oppia parhailta, siksi ensimmäinen kirjapostaukseni kautta aikojen käsitteli Aristofaneen näytelmiä (mainittakoon, että olin aiemmin syksyllä aloittanut avoimessa yliopistossa Kirjallisuuden opinnot. Mainittakoon sekin, että olin samaan aikaan myös synnyttänyt esikoiseni. Nuorena jaksaa.).

Niinpä kirjoitin innostuksen vallassa ensimmäiset sanat blogiin, kuuntelin ilotulitusrakettien poksahtelua öisellä taivaalla ja odotin vuosikymmenen vaihtumista. Vaunuissa makasi esikoispoikani, joka oli kärttyisellä tuulella ja siksi hytkyttelin häntä vaunuissa. Vakuuttelin kärttyisyyden johtuvan raketeista tai mahanpuruista tai joka tapauksessa jostakin väliaikaisesta, joka ihan varmasti menisi pian ohi. Hah! Vasta myöhemmin ymmärsin, että kyse oli vauvuudesta, joka päättyi noin puolentoista vuoden iässä kun lapsi ensimmäistä kertaa nukahti illalla ilman itkusessiota. Ei ole väärin sanoa, että lukeminen ja kirjoittaminen piti minut noina kuukausina järjissäni, samoin tulevina vuosina, kun minulla oli kaksi vaippaikäistä lasta, paljon työmatkoilla oleva mies ja runsaasti univelkaa.

Vuonna 2009 ei vielä kirjakuvilla herkuteltu. Arkistoista löytyi kuitenkin yksi kuva blogin perustamisen ajoilta. Muistelen ottaneeni kuvan tuottoisan kaupunkireissun hankinnoista. Venäläisiä mestarinovelleja sekä mattopiiska.

Minusta ei tullutkaan kirjailijaa

Tämä ei muuten ole totta. Olen saanut kirjoittaa kaksi tietokirjaa yhdessä blogiystäväni Katjan kanssa. Näitä kirjoja: Linnasta humisevalle harjulle (50 parasta kirjaa) sekä Korot kopisten (Käytännön opas kulttuuriviidakkoon, molemmat Avaimen kustantamia) ei olisi koskaan syntynyt ilman kirjablogiani.

Mitä enemmän luin, sitä enemmän huomasin vieroksuvani ajatusta oman romaanin kirjoittamista. Maailmassa oli paljon upeita romaaneja, sellaisia, joiden tasolle en mitenkään pääsisi. Toisaalta luettavakseni eksyi myös paljon sellaisia romaaneja, jotka olivat luvalla sanoen keskinkertaisia. Aloin miettiä, olisiko se lahja kirjallisuudelle, lukijoille vai yksinomaan minulle, jos kirjani joskus julkaistaisiin. Tein joitakin käsikirjoitusharjoituksia, mutta en tuntenut paloa käsikirjoituksen viimeistelyyn sille tasolle, joka olisi tyydyttänyt itseäni (kustantamoista puhumattakaan). Näin ympärilläni lukemattomia ihmisiä, jotka haaveilivat romaanin kirjoittamisesta ja huomasin, että itseltäni ei löytynyt siihen riittävää motivaatiota. Sen sijaan olin löytänyt jotakin muuta. Rakastin sanoja, kieltä ja kirjoittamista.


Olin asettanut itselleni tavoitteeksi lukea aakkoset läpi vuoden 2010 loppuun mennessä, mutta sain urakan valmiiksi jo loppukesästä. Siihen mennessä olin löytänyt netin ihmeellisestä maailmasta myös muita kirjablogeja (blogistania oli vielä tuolloin kovin jäsentymätön) ja alkanut tutustua niitä kirjoittaviin bloggaajiin, jotka huomasin samanhenkisiksi ihmisiksi. Yllättäen huomasin, että myös omassa blogissani vierailtiin säännöllisesti. Kirjoitukseni kiinnostivat muitakin ihmisiä kuin itseäni. Hämmästyttävää! Ennen kaikkea kuitenkin huomasin, että kaikista eniten nautin kirjojen analysoinnista ja niiden herättämistä ajatuksista kirjoittamisesta. Olin koukussa. Syksyllä 2010 syntyi Amman lukuhetki.

Blogin alkuvuosina se linkittyi vahvasti myös suorittamiini kirjallisuuden opintoihin. Vaaleanpunainen läppärini muuten on edelleen käytössä mökillämme! Tänäkin vuonna olen sillä naputellut useammankin blogipostauksen.

Ammattina kirjoittaja

Kun minulta kysytään, mitä bloggaaminen on minulle antanut, siihen on yhtä aikaa helppo ja vaikea vastata. Perhe, koti ja koulutus minulla on pysynyt samoina, mutta oikeastaan kaikki muu on tullut joko suoraan tai välillisesti bloggaamisen kautta. Myös ammatti. Kulunut vuosikymmen oli ajanjakso, jolloin kasvoin sekä äidiksi että kirjoittamisen ammattilaiseksi.

Kun olin blogannut reilun vuoden verran, minua pyydettiin kolumnistiksi kaupunkilehti Viikkosavoon. Olin tästä hyvin otettu, nyt saisin kirjoittaa muustakin kuin kirjoista ja entistä suuremmalle yleisölle. Pian huomasin pitäväni lehtikirjoittamisesta. Olin tuolloin äitiyslomalla (lapsi numero 2), ja keksin, että voisin pysytellä lasten kanssa kotona pitempään, kun heittäisin samalla toimittajankeikkaa. Siitä alkoi toimittajan urani.

Vuonna 2011 olen selvästi havahtunut siihen, että blogiin tarvitaan myös kuvia. Tässä talvisissa tunnelmissa.

Bloggaaminen oli kypsyttänyt minua sanankäyttäjänä. Kun nyt luen ensimmäisiä bloggauksiani, en voi olla pyörittelemättä silmiäni ja hymyilemättä, mutta teen sen kuitenkin ylpeänä. Kirjoitukset eivät ehkä ole niin laadukkaita kuin soisin, mutta niissä näkyy kirjoittamisen into ja palo, halua kehittyä ja heittäytyä sanojen vietäväksi. Tulevina vuosina opin kirjoittamisesta paljon. Tähän valmisti paitsi blogi, myös erinomaiset tuottajat ja päätoimittajat, jotka halusivat minua opettaa ja opastaa. Ja minä halusin oppia. Kun joku tuottajista ei pitänyt sanasta panostaa, teippasin itselleni muistilapun, johon kirjoitin listan kaikista niistä sanoista, joista kyseinen tuottaja ei pitänyt. Kun minulla oli tapana laverrella jutuissa liian pitkästi, kirjoitin tekstin niin monta kertaa uudestaan, että sain tiivistettyä sanoman riittävään merkkimäärään tiputtamatta silti mitään olennaista pois. Kun historiantutkijan koulutuksen saanut ihminen jumittui lähdeteosten ääreen, tuottajan kannustamana rohkaistuin ottamaan puhelimen käteen ja luottamaan siihen, ettei minun tarvitse tietää kaikkia asioita itse, riittää, että löydän haastateltavan, joka tietää.

Bloggaaminen ei siis vielä yksinään tehnyt minusta toimittajaa, mutta se tasoitti tietä kummasti. Olin myös bloggaamisen ansiosta tutustunut moniin ihmisiin, joista sain suosittelijoita, vertaistukea ja myöhemmin myös kollegoita. Esimerkiksi kuopiolaisen Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman suunnittelutyöryhmässä olen päässyt toteuttamaan toinen toistaan hullumpia ideoita (Maailman parhaan kirjan valitsemisen tai kirjabloggaajien Copycat-kansista kootun näyttelyn kaltaiset ideat on aina otettu suurella innolla vastaan, mistä olen kiitollinen) sekä tutustunut hienoihin ihmisiin, joiden kanssa olen päässyt työskentelemään tai tekemään yhteistyötä myös muilla työmailla.
 

Vuonna 2012 syntyi leikkimielinen postaus siitä, kuinka tosikirjanystävä mätsää kynsilakan värin kulloinkin lukemansa kirjan kanteen. Räpsykuvat ja kieli poskessa julkaistu postaus saivat suuren suosion ja taisin saada jonkin ihailijapostinkin käsieni ihailijalta. Läppä on jäänyt elämään yhtenä tavaramerkkinäni ja aika usein julkaisen edelleen kirjakuvia, joissa näkyvät myös kynnet.

Onko bloggaaja julkisuudenhenkilö?

Moni ihminen, varsinkin nuori ihminen, haaveilee julkisuudesta, tietämättä oikeastaan, mistä on kysymys. Ehkä joskus itsekin, yhtä aikaa kirjailijahaaveiden kanssa, näin itseni tunnettuna ja tunnustettuna, arvostettuna henkilönä, jolle kaikki ovet ovat avoinna.


Kirjabloggajan status kieltämättä onkin avannut monia ovia, toimittajan työ vielä useampia. Kun itselle suljettuja kabinetteja on vain vähän, huomaa, ettei siellä esiripun takana lopulta niin paljon tavoittelemista olekaan. Tavallisia ihmisiä: toiset ihastuttavia, toiset ärsyttäviä, ihan niin kuin missä tahansa. Toimiipa henkilökemiat kuinka tahansa, menestyksen takana on useimmiten joko suurta lahjakkuutta tai paljon työtä, useimmiten molempia. Sitä ihailen ja arvostan.

Vuonna 2013 äänestettiin Kaikkien aikojen parhaasta kirjasta.

Olen antanut lehti- ja radiohaastatteluja, sanomisiani siteerataan kirjojen kansilehdissä ja netissä siellä sun täällä. Nimeäni googlamalla löytyy minusta kivoja kuvia ja sitten sellaisia, jotka toivoisin katoavan johonkin netin mustaan aukkoon. Tekeekö se minusta julkkiksen?

Ei.

Harvinaisesta etunimestä huolimatta en pelkällä etunimellä suinkaan nouse googlehakujen kärkeen ja Ammaa googlaamalla, no, te tiedätte, mihin ne haut vievät. Minua ei pysäytellä kadulla, eikä pyydetä nimikirjoituksia. Koska usein bloggaamisesta esiintyy kummallisia harhaluuloja, on varmasti syytä korostaa, että toisin kuin maan suosituimmat tubettajat, kirjabloggaamisella ei tienaa yhtään mitään. Sen sijaan kirjoja riittää luettavaksi. Henkistä pääomaa on siis kertynyt senkin edestä!

Kirjallisissa piireissä nimeni useimmiten tunnistetaan ja saan välillä mukavaa palautetta siitä, kuinka blogistani on löytynyt hyviä kirjavinkkejä. Myös kirjailijat tuntuvat olevan vilpittömän iloisia teostensa esittelystä. Tämä ilahduttaa! Totuushan on, että jos blogiani ei kukaan lukisi, sitten kai olisi sama kirjoittaa vaikkapa yksityistä päiväkirjaa?

On suuri etuoikeus olla tavallinen kansalainen samalla kun tehty työ tunnetaan siinä kohderyhmässä, jolle se on suunnattukin.

Vuonna 2014 Kirjakantissa esiteltiin kirjabloggaajien suunnittelemia Copycat-kirjankansia.

Jatkanko bloggaamista?

Kymmeneen vuoteen mahtuu aika paljon. Kun aloitin bloggaamisen, meitä kirjabloggaajia oli vain kourallinen. Tilanne kuitenkin muuttui pian. Blogeja tuntui syntyvän kuin sieniä sateella, kaikki olivat innoissaan ja bloggaajat toivat kirjalliseen kenttään säpinää.

Tämä herätti ihmisissä monenlaisia tunteita. Suurin osa otti blogit vastaan innolla. Vuosina 2010-11 ei vielä puhuttu influenssereista eikä vertaismarkkinoinnista, joten oli uusi asia, että periaatteessa ihan kuka tahansa pystyi joko suosittelemaan tai kritisoimaan lukemaansa kirjaa julkisesti. Tämä kehitys osui samaan saumaan printtimedian toimintaympäristön muutoksen kanssa ja kulttuurialan palstamillimetrit vähenivät radikaalisti. Osa kirjallisuusväestä koki blogit pelastajina, joita ilman iso osa kirjoista jäisi vaille minkäänlaista huomiota. Mutta oli niitäkin puheenvuoroja, joissa ilmaiseksi työtä tekevien bloggaajien nähtiin vievän leipä ammattikriitikoiden suusta.

Vuonna 2015 elettiin jo aivan erilaista aikaa kirjabloggaamisen suhteen. Kirjakuvien merkitys on kasvanut koko ajan ja entistä enemmän kirjapuhetta on siirtynyt kuvalliseen muotoon Instagramiin ja tässä tapauksessa Bookstagramiin.

Nykyään tilanne on toinen. Olen seurannut huolestuneena sitä, kuinka moni kirjablogi on viimeisten vuosien aikana lopettanut toimintansa. Toki myös uusia on perustettu ja muualla somessa, kuten Instagramissa kirjallinen elämä on vilkasta. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhanaikainen, että pidän kirjallisesti ilmaistua pohdintaa tärkeänä nimenomaan silloin, kun puhutaan kirjallisuudesta. Postailen itsekin kirjakuvia parin lauseen luonnehdinnan kanssa someen, mutta en ole valmis hylkäämään perinteistä bloggaamista. Kirjoittamisesta kaikki lähti ja siihen se myös tarvittaessa loppuu.

Kirjallisuuden ja lukemisen ahdingosta puhutaan julkisesti paljon ja ilahduttavan usein kirjabloggaajat mainitaan lukemisen ilosanoman lähettiläinä. Tosiasia kuitenkin on, että puheenvuorot jäävät yksittäisiksi. Olisiko kirjallisuuskentän ja yhteiskunnan aika osoittaa arvostusta kirjabloggaajien tekemälle työlle myös näkyvämmin? Se on joka tapauksessa varmaa, että yksin harrastajapohjalla ylläpidettyjen blogien tai sometilien varaan ei voi lukuinnon pelastamista laskea.

Onneksi olen itse säästynyt pahimmilta blogikriiseiltä tai -väsymykseltä. En ole suuremmin ottanut paineita sen kummemmin lukemisen kuin kirjoittamisenkaan suhteen. Aika usein kohtaan kirjapiireissä hämmästelyä siitä, että luen vain noin 60 - 70 kirjaa vuodessa. Luulen, että siinä on yksi blogini pitkäikäisyyden salaisuus. Voisin toki lukea sata kirjaa tai enemmänkin, mutta se edellyttäisi muun elämän laittamista tauolle. Työskentelen tekstien parissa myös päivätyössä, joten on tärkeää, että vapaa-aika ei mene kokonaan lukiessa ja kirjoittaessa. Toisaalta bloggaaminen tarjoaa kaivatun varaventtiilin työkirjoittamisesta. Työssäni kirjoittamani teksti pysyttelee tietyssä karsinassa, mutta blogissani saan kirmailla ja poukkoilla kuin kesälaitumille päästetty vasikka.

Olen kirjoittanut kirjeet Sinuhe egyptiläiselle ja Jane Eyrelle, kirjoittanut blogipostauksen savon murteella sekä kehittänyt pseudotieteellisen Linnanneidon lokikirja -testin. Olen kirjoittanut jo vuosia postauksia yhdessä lasteni kanssa lukemista kirjoista, lisäksi olen kirjoittanut äänikirjoista, runoista, novelleista, kolumneista, elokuvista, teatterista, olenpa esitellyt jopa äänilevynkin. Pääasiassa toki olen kirjoittanut ihan perinteisesti ja perinteisessä muodossa lukemistani kirjoista.

Kirjabloggaamisen kautta olen saanut tutustua moniin kirjabloggaajiin ja kirjailijoihin. Vuonna 2016 kokoonnuimme kirjamessuilla yhdellä kokoonpanolla yhteiskuvaan.

Saan bloggaamisesta mielihyvää ja se on vienyt minut elämässäni paikkoihin ja tilanteisiin, joihin en olisi koskaan päässyt ilman Amman lukuhetkeä. En siis koe olevani epäitsekäs kirjallisuuden ritari ja puolustaja. Mutta tavallaan pidän tätä myös palvelutehtävänä. Julkisen sanan kenttä on pirstaloitunut, ja vain harvat pystyvät ottamaan haltuunsa koko mediakentän ja sen huomion. Oma plänttini tällä saralla on pieni ja vaatimaton, mutta se kuitenkin on olemassa.

Pystyn tarjoamaan blogissani hieman näkyvyyttä valitsemalleni agendalle ja minulla se on alueellinen. Periferiasta ponnistavan kirjailijan on huomattavasti vaikeampi saada näkyvyyttä teoksilleen kuin pääkaupunkiseudulla asuvan. Tämä on karu fakta. Teatterimaailmassa tilanne on vieläkin synkempi. Teatterikritiikkiä kirjoittaa mahdollisesti vain yksi maakunnallinen lehti ja siihen se sitten jääkin. Bloggaajana olenkin halunnut tuoda esille erityisesti pohjoissavolaista ja itäsuomalaista kulttuurielämää, sillä sitä täältä totisesti löytyy, vaikkei se valtakunnallisesti esille pääsekään. Myös Kirjakantti-tapahtuma sekä Savon sydämessä järjestetyt bloggaajatapahtumat ovat minulle tästä syystä hyvin tärkeitä.

Yksi miellyttävimmisä asioista kirjabloggaamisessa on, että saan toisinaan haastatella kirjailijoita erilaisissa kirjallisissa tilaisuuksissa. Tässä poseeraamme vuonna 2017 kirjailija Rosa Liksomin kanssa Naisten Pankin Lue naiselle ammatti -tilaisuuden jälkeen.

Kiitokset
Onnittelen, mikäli olet jaksanut lukea tänne asti!

Haluan kiittää jokaista lukijaa, kirjailijaa, kustantajaa, kirja- ja kustannusalan toimijaa, tapahtumanjärjestäjiä, teattereita, kanssabloggaajia sekä kaikkia muita, joiden kanssa olen saanut tavata, tutustua ja tehdä yhteistyötä kuluneiden kymmenen vuoden aikana.

Erityisesti kiitän lapsuudenperhettäni siitä, että he ovat antaneet lukemisen lahjan sekä omaa perhettäni siitä, etteivät he (juuri) koskaan soimaa kirjojen ja bloggaamisen maailmaan uppoavaa vaimoa ja äitiä. Ne tuhannet tunnit, jotka olen käyttänyt tähän, ovat olleet poissa yhteisestä ajasta. Toisaalta iloitsen siitä, että meillä on kirjoja rakastava perhe, joten ajoittain pääsemme upouttautumaan kirjojen suomiin seikkailuihin yhdessä.

Sitä samaa haluan jatkaa täällä blogissa myös lukijoideni kanssa.

Vuonna 2018 Amman lukuhetki saapui viimein myös Bookstagramiin. Olin toki jakanut kirjakuviani Instagramiin ennenkin, mutta halusin siirtää henkilökohtaisen tilini vain lähimmille ystäville ja tuttaville ja kirjakuvani siirtyivät blogin tilille. Muistatteko muuten, mitä sanoin pinkistä, toistakymmentä vuotta vanhasta läppäristäni?

Lukuja ja faktoja kymmeneltä vuodelta

1116 julkaistua bloggausta
684 luettua ja blogissa esiteltyä kirjaa
Kävijöitä ~1 milj.
Kaikkien aikojen luetuin bloggaus: Kaikkien aikojen parhaat kirjat
Luetuin kirjaesittely: Jyri Paretskoi: Shell's Angels

Koska itsensä kehuminen on noloa (noh, vähän sitä kyllä äsken harrastin), päätin ulkoistaa sen teille lukijoille ja pyysin kertomaan, mitä blogistani on teille jäänyt mieleen. Tässäpä joitakin otteita.

Lukijoiden mieleen erityisesti jäänyttä:
Käytännön blogifilosofiaa keskustelut
Copycat-kilpailut
Maailman kaikkien aikojen paras kirja
Kirjabloggaajien tapaamiset Kuopiossa


Laskin, että henkilökohtaisista FB-kavereista noin 90 olen tavannut kirjablogin kautta. Jos ajatellaan, että bloggaaminen vaikutti uravalintaani toimittajana, mikä puolestaan epäsuorasti on vaikuttanut siihen, ketä olen tavannut työn kautta, on luku vielä huomattavasti suurempi. Ja jos otetaan huomioon eri kanavien kautta tulleet sometutut, olen blogin myötä saanut elämääni satoja uusia ihmisiä. Tähän häshtäg kiitollinensiunattuonnellinen :)

Blogista sanottua:
-Blogisi on hieno. Rakkaudella ja intohimolla tehty.
-Minun muistoni on vain kirjablogien alkuajoilta ihana blogisisaruutemme. Itse lopetin ajat sitten, sinä kera muiden pioneerien olet jaksanut yhä innostua.
-Tämän jutun ensimmäinen ja viimeinen lause tekivät minusta Amman seuraajan. Ensimmäinen lause vapautti ja viimeinen kosketti.
- Muistan Käytännön blogifilosofiaa -keskustelut ja Copycat -kilpailut! Yleensäkin sellaisen yhteisöllisen ilmapiirin, jossa kirjablogi on muutakin kuin yksittäisiä kirjajuttuja.
- Yksi mieleenjäänyt asia tämä viimekesäinen @savonsanomat etusivu. Oli konkreettinen osoitus, kuinka kulttuuriblogit saavat sijaa, kun lehtien kulttuurikirjoittaminen kapenee.
- Amman kirjablogi on vuoden vanhempi omaa kirjablogiani, joten se on ollut osa kirjabloggaajanelämääni 'aina'.
- Aloitin oman "blogiurani! sinun jälkeesi ja muistelen, että olit ensimmäisiä, joita laitoin seurantaan.
- Päällimmäisenä ajatuksena sun blogista on se puhdas lukemisen ilo, joka ainakin omien kirjojeni arvosteluista on paistanut läpi.
- Kesällä 2016 kuopiolaiset kirjabloggaajat järjestivät ikimuistoisen kirjallisuusvuorokauden kirjabloggaajille. 
- Lisäksi kirjoitustyylissäsi on jotain sellaista, että se on aina kuin kotiin tulisi vaikkei olisi tekstejäsi hetkeen lukenut.
- Blogin ja sitä tekevän "kommeen tytön vötkylän" (ihastuttava itäinen määritelmä (c) Heikki Turunen) olin toki noteerannut jo vuosia aiemmin kuin 2019.
- ... kokonaisvaltaisesti tykkään kovasti seurata tätä blogia, koska löydän täältä aina uusia vinkkejä, ja tykkään siitä tavasta, jolla sydämen sivustyksellä ja hyvällä mielellä kirjoitat.
- Celian Ääni kirjalle! -seminaarissa vuonna 2015 oli yhteisesiintymisemme, mutta olimme kyllä sitä ennen jo tavanneet aikoja sitten, todennäköisesti Helsingin kirjamessuilla.
-  Copycat-kirjankannet oli ihana yhteisöllinen tempaus, jonka toivoisin tulevan taas. 
-  Blogisi ja sinä olette olleet minulle tärkeitä, niin bloggauksessa kuin surutyössäni.
- Sinun blogisi oli niitä ensimmäisiä joita kävin lukemassa ja haaveilemassa, että kirjoittaisin itsekin blogia lukemistani kirjoista. Siihen meni kuitenkin vielä muutama vuosi (itse aloitin 12/2013) mutta voi sanoa, että olit esikuviani.

Tähän on hyvä päättää tämä 10-vuotisbloggaus. Paitsi, jos haluat vielä jättää kommenttikenttään jonkin muiston tai bloggauksen herättelemän ajatuksen, olen siitä hyvin kiitollinen!


Upeaa uutta vuosikymmentä,

Amma