Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit

Millaista on elämä Suomessa lähes kaiken elämän maapallolta tuhonneen pandemia kolmen jälkeen? Tätä dystooppista teemaa kirjailija Harri V. Hietikko käsitteli jo edellisessä romaanissaan Pandemian jälkeen. Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit liittyy samaan tapahtumaketjuun, kun nuori alikersantti Cornelia Rasa saa tehtäväkseen selvittää, mitä eversti Zetalle ja hänen surmaajalleen oikeastaan tapahtui.

Kirja on erilaisista fiktiivisistä dokumenteista koostuva romaani ja jo teoksen alusta asti on selvää, että tapauksen asiakirjat on koonnut joku muu kuin Rasa itse. Kaikki ei siis ole mennyt tapauksen selvittelyssä aivan putkeen, mikä luo asiakirjojen edetessä alati kasvavaa uhkaavaa tunnelmaa, joka lopussa alkaa jo muuntautua kohti kauhukuvastoa.

Olen näemmä jo Pandemian jälkeen -romaanin esittelyssä käsitellyt sitä, miten epämukavan olon Hietikon kehittelemä uusi maailma tuottaa. Dystopian määritelmään kuuluu, että se on epätoivottava tulevaisuuden kauhukuva. Kertojaääni on kuitenkin sen verran ihannoiva ja epäluotettava, ettei kirjan sanomasta voi oikein olla varma. 

Kuvasto vaikuttaa turhan tutulta oikeistopopulististen liikkeiden agendalta, eikä sitä kohtaan oikeastaan esitetä kritiikkiä, mikä tekisi siitä kirjoittajan dystopian, ei utopiaa. Maailmankuva vedonnee jyrkästi oikealle kallistuvien, armeijan käyneiden ja inttiaikoja kaiholla muistelevien, romanttisesti nationalismiin tai nationalistisesti romantiikkaan suhtautuviin lukijoihin, joita muinaiset sankaritarut inspiroivat ja ylevöittävät.

En kuulu heihin.

Ei siitä sen enempää. Jos taas pohditaan kirjan maailmankuvaa puhtaasti kirjallisessa mielessä, en täysin osta sitä uskottavana. Uudessa maailmanjärjestyksessä ravintoketjun huipulle pääsemiseen tuntuu riittävän vanhassa maailmassa käyty armeija ja itsenäisyyspäivänä mellakointi. Tätä ristiriitaa tosin Hietikko itsekin hämmästelee yliluutnantti Lennonin suulla. Myöskään kansallishenkinen lähestymistapa ei tunnu kovinkaan uskottavalta tilanteessa, jossa ihmiskunnan väkiluku on romahtanut nopeasti murto-osaan nykyisestä.

Siksi tervehdin ilolla Hietikon kuvausta heimoista ja keskenään kilpailevista ryhmittymistä sekä niiden puolustuksen keskittymisestä ikiaikaisten linnojen ja kivimuurin sisälle. Nämä vaikuttavat uskottavammilta ajatuskuluilta. Myös Auktoriteetin luoma ihmisten kastijako on kaikessa karmeudessaan kiinnostava. Itse asiassa, lukiessani huomasin, että pidin Hietikon kirjassa kiinnostavimpina niitä asioita, jotka eivät ole kerronnan keskiössä. 

Siksi näen Hietikon tarinoissa kaikesta mullistuksesta huolimatta myös paljon potentiaalia. En osaa sanoa, kuinka tarkoituksellista tämä kirjailijalta on, mutta esimerkiksi keittiöpiika Tarma Polakassa ja teatterinjohtaja Arhippa Pirivaarassa on luonnetta tuplasti verrattuna päähenkilöihin, jotka ovat jossakin Terminaattorin ja kaurismäkeläisten hiljaisten kostajien välimaastossa. Kuinka kiinnostavaa olisikaan lukea lisää Järjestyksen alistamista tai kokonaan toisenlaisista lähtökohdista yhteiskuntaa rakentamaan lähteneistä heimoista!

Uskon, että Hietikko kirjoittaa dystopiaansa vielä lisää ja toivonkin sitä, sillä edellämainituista syistä hänen luomassaan kirjallisessa vaihtoehtotodellisuudessa on paljon mahdollisuuksia monenlaiseen ihmisyyden ja yhteiskunnan käsittelyyn. 

Ja vaikka toiveiden esittäminen lukijana on turhaa, 

toivoisin tulevaisuudessa vähemmän sankaritaruja ja enemmän tavallisuutta, sillä loppujen lopuksi kaikkina aikoina yhteiskunnan todellisen luonteen ovat ratkaisseet tavalliset massat, eivät muutamat itsensä korottaneet yksilöt.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit

Reuna 2019

166s.

Arvostelukappale