Antti Heikkinen: Pihkatappi

Voe helevetti. Anteeks vuan mualaesuuteni, mutta tämä ol rehellisesti ensmäenen ajatus, mikä mieleen juolahti, kun laetoin Antti Heikkisen Pihkatapin kannet äskön kiinni. Sitä ennen ol pitäny lukkee ihan tuntisotalla yhteen männöön ja miessii hymähti jottaen, että taetaapa olla hyvä kirja. Ja minä hymähin takasin, että nii on. Viimoset sataviiskymmentä sivua olin jo tienny, että tämä kirja se on semmonen, mikä taetaa kiilautua minun kaekkien aekojen parraimpien kymmenen kirjan joukkoon. Yl kolome vuotta oun tätä lokia pitännä ja ehkä kerran aekasemmin oun taennu jottaen tämänsuuntasta höperehtiä ja se oli Yann Martelin Piin elämä, josta näen virkoin. Mutta sillä kirjalla ja tällä on se ero, että empä oo ikinä ajelehtinu Tyynellä valtamerellä tiikerin kansa. Mutta kyllä oun kahtonna mummon kansa ruutuysiä ja muihen kansa Akatonta miestä. Ratiosta on soena Juakko Tepon Pam pam pamela ihan alavariinsa ja sängyn yläpuolella olevat katon oksanreijät on tullunna tutkittua hyvinnii tarkkaan. Minunnii yks ensmäesistä muistikuvista on Kekkosen haatajaessuattueesta ja tsernopylista on suanna kuulla koko pienen ikän. Antti Heikkinen se tietää niinku minäkii, että miltä kuulostaa kun lehmee kututaan pellolta "Pytryyyyi!" ja mitenkä vanaha kansa suhhautti ässee mukavasti puhhuissaan. Vielä joskus sitä kaapalla käävvessä tai terveyskeskuksella kuuloo ja sillon pittää ihan pysähtyä ihhaillen kuuntelemmaan.

Niinku tämä Antti Heikkisen luoma ikätoverini, kirjaelija ja toemittaja (sekkii vielä!) Jussi, oon minäkii ollunna hyvin pikkuvanaha aekoenani. Tosin minä onnellisemmasta syystä kun se. Yhtä laella minä oun kasvanna ensin kultasella kaheksankymmentäluvulla, sitten EY:n ja EU:n pilloomalla yheksänkymmentäluvulla ja uuven vuostuhannen myötä myö ollaan Jussin kansa pikku hilijoo karisteltu muaseuvun pölyt kintturoestammo ja lähetty mualimalle. Minulla se ee oo tehnä yhtä kippeetä ku Jussilla, mutta kylläpä minä nuokii raomat tunnen. Niinku tunnen nekkii suvun ristit, joesta Jussi kirjaasa kirjottaa. Myö ollaan ensmäesen viijentoesta elinvuoen aekana oltu usseemmissa haatajaesissa kun keritään olla häessä ehkä koko ikänä. Ja vasta nyt aekuisiällä sitä huomoo, että siinä rytäkässä katos paljo muutae kun immeisiä. Siinä hävis kokonaan yks elämänmuoto ja se jätti jäläkeesä lahhoovia laatoja ja metittyviä peltoja ja pihoja.

Minä oon jo jonnii aekoo aatellu, että kyllä jonnii pitäes kirjottoo siitä, minkälaesta on, kun on koko nuoruutesa sontatalikkoo heilutellu, mutta sitten aekuisena tietokonneella istuu ja maetokahvia tae vihreetä teetä kitusiisa lappaa. Antti Heikkinen sen sitten kirjotti. Kirjotti sen kahtalaesen vierauven ja pysyvän ikävän, mitä hennoo uusseempi meikäläesenlaenen joskus tuntee. Kyllä kaet siitä voes katteellinennii olla, että mitenkä tuo sen nyt kirjotti, enkä minä, mutta ei kyllä passoo olla. En niämmä olis osannu tämmöstä kirjoo kirjottoo, eekä olis kyllä mon muukaan. Siitä minä en ossoo sannoo mittää, että mitenkä tämä kirja sitte koskettaa semmosta, joka ee oo nuoruuttasa pohjossavolaesella muatilalla viettännä. Mutta kyllä tässä on paljo semmostakkii asiata, mikä on universaalia ja voes tapahtua oekeestaan missä ja millonpa hyväsä.

Kirjan kiel on heleppoo ja sujuvata. Oekeen on mehevätä ja minun maun mukasta savvoo käätetty. Mutta ei sitä piä vierastoo, vaekka oes kieltaijotonnii, koska kyllä tämä kirja  suurimmaks osaks on ihan selekokielellä kirjotettua. Jotennii tulloo mieleen Tuomas Kyrö välillä ja pikkusen häevähtellöö Jari Tervokkii seassa. Mutta onneks ehottomasti enemmän Kyrö, siis minun mielestä. Mielenkiintoseks luettavaks kirjan tekköö sekkii, että sepä ei etenekkää tikkusuoraan, vuan mutkittelloo mukavasti ja takkautuu aena välillä kirjoosa kirjottavan Jussin lapsuusmuistoehin ja vielä sitäkii pitemmälle. Siitä huolimata ei minulla aenakaa ollu vaekeeta pysyä rätingissä siitä, mitä tapahtuu ja millonnii, että hyvin ol selekeesti sekkii puel hoijeltu.

Jos sattuu kirjaelija ite tämän lukemaan, niin on semmonen vuara olemassa, että ylypistyy, mutta minkäs taijat, kun en mittää korjattavvookaan kirjasta keksi. Kuulin jo jokkii aeka sitte varman huhun, että on Heikkisen poejalta kova kirja tulossa ja kyllä pittää sannoo, että tos ol tämä tieto. Kyllä piän melekosena ihmeenä ja helekkarinmoesena viäryytenä jos ee Pihkatappi kirjaelijoineen loppuvuojesta kirjapalakinnoesta tosissaan tappelis. Mutta vielä enemmän harmittaa, jos ei tämä kirja lokistaniassa huomiota sua. Siinä mielessä tul ehkä valittua viäränlaenen tratekia, että eepä välttämättä kovin moni ee-savolaenen oo tätä savonkielistä höpräkehtelyä jaksanna loppuun asti lukkee. Mutta kun on suanu ellee ja lukkee sitä ommoo lapsuutta ja ommoo äejinkieltä, nii kyllä tuntus vaekeelta ja valaheelliselta nyt jottae kirjakielellä tähän nappautella. Ei se tavota se väkisin opetettu ja kalloon hakattu kiel sitä sammoo tunnetilloo kun se, mikä on oma ja tuttu. Sen takia en tähänkään nyt yhtään sittaattia Heikkiseltä ota, koska ei yks pätkä antas mittää toellista kuvvoo siitä, miltä kappale, luku ja koko teos omalla kielenrytmillään ja kokonaesuuvellaan tavottaa. Mutta jospa nämä omat syvimmät aatokset nyt kuitennii saes lukijat vakkuutetuks siitä, että kyllä, hyvä ol Pihkatappi ja tämä kirja se kannattaa lukkee, vaekka ei mittään muuta ennee elläessään lukis.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala 2013 
276s.
Arvostelukappale