Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@ (sekä paljon sekavaa kuolemapohdintaa)

Tähän alkuun varoitus. Tässä postauksessa on luvassa kuolemaa, tuonpuoleista ja aiheesta poikkeamista. Jollet ihan innostu aihepiiristä keskellä kauneinta kesää, jätä suosiolla väliin.

Olen kuluneen viikon ajan pyöriskellyt ja madellut tässä niin paljon, että oikeasti on tehnyt vähän pahaa. Perimmäisenä syynä on Laurie Frankelin Ikuisesti yhdess@, kirja, johon tartuin kevytmielisesti, mutta joka veti minut syvälle tuonenvirtoihin. Kiinnostuin  kirjasta heti lukiessani takakannen tekstin ensi kertaa joskus talvella. Kiinnostuin niin paljon, että olen suoranaisesti ihmetellyt, mikseivät bloggaajat ole siihen tarttuneet. Paitsi nyt kun googlasin, niin löytyyhän kirjasta ainakin Peikkoneidon arvio.
Kuvittelin kirjan kertovan ennen kaikkea rakkaudesta ja arvasin jo nimen ja kansikuvan perusteella sen liittyvän myös jotenkin kuolemaan. Mutta se syvyys ja synkkyys, mitä kirja päälleni kauhoi, tuli aivan yllätyksenä.

Itse kirjasta on aivan ensiksi pakko sanoa, ettei se ole varsinaisesti mikään mestariteos. Kirjana se on varsin keskinkertainen viihdekirja, eivätkä kieli tai kerronnalliset ratkaisut aiheuta lukijassa mitään kovin erikoisia säväreitä, jos ei kyllä paljon purnaamistakaan. Lisäksi tarina on varsin ennalta-arvattava. Mutta sen perusajatus: elämän, kuoleman ja niiden perimmäisen merkityksen pohdinta, on ulottuvuus, mikä tekee kirjasta erikoisen ja lukemisen arvoisen.

Juonesta lyhyesti: Sam on nettitreffipalvelussa työskentelevä sinkku, nätisti sanottuna tietokonevelho, rumasti sanottuna nörtti. Mutta hänpä on sen verran taitava, että osaa kehittää algoritmin, jonka avulla voi löytää Elämänsä Rakkauden. Valitettavasti ja toisaalta onneksi Sam itse on ainoa, joka algoritmia pääsee käyttämään. Hän löytää Meredithin ja aivan suhteen alkuvaiheessa tapahtuu jotain, mikä saa Samin kehittelemään algoritmia edelleen.

Kun läheinen ihminen kuolee, mitä jäät hänestä kaipaamaan? Todellista läheisyyttä vai vain sitä, että tuntisit asioiden olevan niin kuin ennenkin, tietäisit hänen olevan jossakin lähellä, saatavilla? Riittäisivätkö sinulle tekstiviestit, sähköpostit ja videopuhelut, sellainen, melkein tavallinen arki? Ja jos se riittäisi ja jos se olisi mahdollista saavuttaa, mitä tapahtuisi? Mitä se merkitsisi sinulle, mitä kuolleelle? Mitä tapahtuisi yhteiskunnalle ja ylipäänsä ihmisyydelle? Elämän ja kuoleman rajat hämärtyisivät, mutta onko millään mitään väliä ilman kuolemaa ja tietoa, että kaikki on rajallista?

Suuria kysymyksiä kaikki ja näitä olen Frankelin innoittamana pohtinut. Aluksi oikeastaan aika innoissani (voi miesparkaani, joka silmät lasittuneena unen ja valveen rajamailla joutui eräänä iltana kuuntelemaan pohdintojani!), mutta lopulta sisältä nuutuneena. Tälle viikolle sattui, kummallista kyllä, muutama kauempaa kuulunut suruviesti, mikä ei varsinaisesti parantanut mielialaani. Varoituksen sananen onkin paikallaan. Ikuisesti yhdess@ on oikeasti aika masentava kirja. Se ei ole pelottava, eikä välttämättä hirveän surullinenkaan (ihmiskohtalot eivät jostakin syystä koskettaneet niin paljon kuin luulisi, sillä kuolemaa kirjassa on niin paljon, että siihen turtuu), vaan se on nimenomaan harmaa ja masentava. Se kyllä sopii hyvin teemaan, sillä juuri siltä kirjan päähenkilöidenkin elämä tuntuu. Tämä kirja ei siis varmasti sovi kaikille. Kuitenkin olen melko varma, että niille, joiden elämässä on tällä hetkellä surua ja jotka ovat läheisensä menettäneet, tämä voisi olla juuri oikea kirja. Sillä tässä kirjassa ei välttämättä ole olennaista se, mitä tapahtuu, vaan se, miten tarina onnistuu haastamaan: mitä tunteita ja mitä ajatuksia on valmis käymään läpi. Prosessi ei ole helppo, mutta se saattaa olla hyvin eheyttävä.

Hyppään vielä lopuksi sivuraiteille. Vaikka kirja on vähän scifimäinen, eivät sen skenaariot ole oikeastaan niin kaukana toteutumisesta kuin voisi äkkisestään luulla. Joitakin viikkoja sitten Facebookissa osui silmiini linkki videosta. Siinä näytettiin, kuinka nykytekniikan avulla Freddie Mercury (anteeksi, yritän ihan oikeasti välttää Mercuryn mainitsemista joka toisessa postauksessa!) näytti esiintyvän saksalaisessa tv-ohjelmassa. Tätä kirjaa lukiessani mieleeni muistui heti ensireaktioni videosta: shokki. Oli pakko katsoa video heti toiseen kertaan, jolloin vasta pystyin analyyttisesti tarkastelemaan, miten kaikki oli tehty. Katsoin videon nyt uudelleen, tällä kertaa en järkyttynyt, vaan tulin enemmänkin surulliseksi. Ei siinä ollut Freddie Mercury. Mutta jos jossakin olisi tarjolla tilaisuus nähdä oma suosikkilaulaja "livenä" (miten mauton ilmaisu tässä yhteydessä) hologrammitekniikan avulla, kieltäytyisinkö? Tuskin. Tiesin, että tätä tekniikkaa on käytetty muulloinkin ja netistä löytyi video myös Tupac Shakurista. Tämä oli vielä hienommin toteutettu. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, sillä näytti aivan oikeasti siltä, kuin Tupac olisi ollut lavalla täysissä voimissaan. Samalta tuntui ilmeisesti myös yleisöstä, sillä välillä yleisössä tuntui vallitsevan aavemainen hiljaisuus...

Tästä kaikesta tuli sitten mieleeni pohtia, milloin näemme John Lennonin, Elviksen, Olavi Virran ja monen muun jo keskuudestamme poistuneen tähden esiintyvän. Ja sitten ajattelin, että oikeastaan oikeita tähtiä ei ehkä tarvita enää elävinäkään. Kiertävätkö muutaman vuosikymmenen päästä maailmankiertueilla tähtien kopiot ja mikä siinä tapauksessa olisi todennäköistä, myös piraattikopiot? Ja sitten voikin jo miettiä, mihin ihmistä enää ylipäänsä tarvitaan? Niin, tarvitaanko sitä?

Isoja mietteitä siis tällä viikolla. Vielä pari päivää sitten taisin sanoa käyväni seuraavaksi dekkarien kimppuun, mutta tähän väliin täytyy kyllä saada jotain, mikä ei liippaise läheltäkään kuolemaa. Mitä siis seuraa, siitä lisää ensi viikolla!

Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@
WSOY 2013 (Goodbye for now 2012)
Suom. Aili Herronen
433s.
Arvostelukappale