Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan luulen

Viime viikolla mieleeni iski kaiho. Kesäloman loppuminen ei tehnyt mieltäni surumieliseksi siksi, että töihin lähteminen harmittaisi, vaan siksi, että halusin ehtiä lukea jotakin todella hyvää ennen loman loppumista. Tasan vuosi sitten nimittäin nautiskelin Anni Kytömäen Kivitaskusta, joka oli yksi viime vuoden parhaista kirjoista. Jotakin vastaavanlaista halusin kokea myös tämän vuoden verkkaisesti hämärtyvinä kesäöinä.

Ja kuin tilauksesta, käsiini osui Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan luulen. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta. Tällainen maaseudulta kaupunkiin eksynyt huuhaa-humanisti tuntee suurta lämpöä aina kun maaltamuuttoa ja hyvinvointiyhteiskunnan luokkaretkeä käsitellään. Tämä tematiikka on vahvasti läsnä myös Vasantolan esikoisromaanissa, jossa yksi päähenkilöistä, Susanna on ponnistanut pohjalaisesta, väkivaltaisesta työläisperheestä Helsinkiin ja juristiksi. Miten herkullista luettavaa tämä olikaan ajankohtana, jolloin maaseudun asuttuna pitämisestä käytiin kärkästä keskustelua!

Susannan siteet Pohjanmaalle ovat vahvat. Siellä asuu etäisten vanhempien ja siskon lisäksi Tapio-eno, Susannan luottoaikuinen vaikeina vuosina, melkoisen luokkaharppauksen ottanut mies hänkin. Ja ennen kaikkea Peräseinäjoella asuu Martta, yli yhdeksänkymppinen mummo, joka on yhdistänyt ja kannatellut perhettään, taloaan ja sukulaisiaan jo vuosikymmenten ajan.

Martta onkin hahmoista kaikista koskettavin. Jo ensimmäinen luku sai sydämeni läpättämään. Siinä Martta miettii omiaan arkun äärellä, arkun, jossa on hänen mielestään aivan väärä vainaja. Vanhan sitkeän maalaisnaisen mietteitä kuvataan herkkyydellä, johon tähän mennessä on lukemistani kirjoista pystynyt vain Antti Heikkinen Matkamies maan- ja Mummo-romaaneissaan. Siinä missä Heikkisen teksti soljuu itäsuomalaisen salaviisaana ja velmuna, kuljettaa Vasantola sanoja pohjalaiseen tapaan suoremmin ja vähäsanaisemmin, mutta kuitenkin runollisen kauniisti ja monitasoisesti.

Kirjassa lähtemisen pakon ja paluun mahdottomuuden teemat linkittyvät taitavasti tähän päivään ja turvapaikanhakijoihin. Susanna tutustuu Fatimaan ja tämän perheeseen. Fatima on jättänyt taakseen paljon, liki kaiken, ja yrittää rakentaa elämäänsä Suomessa uudestaan pienistä palasista. Ei ihme, että Susanna samastuu Fatiman tilanteeseen ja haluaa auttaa häntä. Olihan hänkin aikoinaan oman elämänsä pakolainen. Riuhtaisi itsensä irti ja hyppäsi tyhjän päälle.

Romaanissa on niin paljon tasoja, ettei niitä kattavasti yhdessä blogikirjoituksessa voi, eikä tohdikaan esittää. Monta pienempää, toisiinsa lomittuvaa ja limittyvää tarinaa muodostavat suuren kertomuksen, sukusaagan, joka toisaalta on komeaa luettavaa, toisaalta niin arkipäiväinen, että sellaisia lienee Suomessa tuhansia.

Silti ja juuri siksi tarina menee ihon alle ja koskettaa syvältä.

Kirjaa on luettu paljon blogeissa, muun muassa seuraavissa:

Arja kirjoitti niin hienosti kuin minäkin olisin tästä kirjasta halunnut kirjoittaa.
Tuijatan arviossa mainitaan muun muassa monikerroksellinen proosa, huikea teemasynteesi ja lukijalle loksahteleva palapeli!
Jaanan teos sai pohtimaan myös omia kokemuksia.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan luulen
Tammi 2018
379s.