torstai 10. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku


Toisin kuin useimmat bloggaajakollegat, en ole lukenut Anni Kytömäen Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyttä esikoisromaania Kultarinta. Teos kyllä kävi minulla kirjastosta kylässä jo heti kohta ilmestymisen jälkeen, mutta en ehtinyt sitä silloin aloittaa. Palautettuani kirjan luin toinen toistaan ylistävänpiä kirjoituksia ja minuun iski rimakauhu. Voiko hypetyksestä seurata mitään muuta kuin paha pettymys?

Siispä päätin nyt tarttua Kytömäen uutuusromaaniin, Kivitaskuun hetimmiten ja ilman ennakko-odotuksia. Kirjoitan tätä suljettuani kirjan kannet hetki sitten, eikä minulla oikeastaan ole mitään sanottavaa. Niin typeryttävän hienosta, taitavasta ja erikoisesta romaanista on kysymys. Tarina etenee kolmessa eri aikatasossa. Pääsääntöisesti kuitenkn 1800- ja 2010-luvuilla. Tarinalinjojen kautta lukijalle paljastuu sukutarina, jossa eri elämänkaaret leikkautuvat kiinnostavasti ja yllättävästi. Kuten mikä tahansa hyvä sukukronikka, tämäkin sisältää tragedioita, vaiettuja salaisuuksia, järkkymätöntä rakkautta ja uhrautumista. On niitä, jotka menivät kaukomaille, on heitä, jotka pysyivät uskollisina suvun mailla. On heitä, jotka menivät ja heitä, jotka jäivät odottamaan.

Tuntuu siltä, että juonesta pitäisi kertoa paljon enemmän, mutta sitä en saata tehdä, koska lukijan on syytä kokea tapahtumat itse. Ihmeteltävän luontevasti Kytömäki kuljettaa lukijaa niin Louhurannan maisemissa Etelä-Savossa, Pietarin palatseissa kuin Pääsiäissaarellakin. Aluksi vieroksuin 1800-luvun osuuksia, mutta kirjan edetessä ne muuttuivat välttämättömäksi taustaksi nykyisyydelle. Vaikka kyseessä ei olekaan dekkari tai edes sen sukulainen, pyöritti Kytömäki ainakin minut aivan ympäri tarinoillaan, salaisuuksien verho alkoi toden teolla paljastua vasta kirjan lopulla.

Pidän aina erityisen positiivisena asiana, jos romaani onnistuu yhtä aikaa viihdyttämään ja sivistämään. Pysyin tarinan hyppysissä alusta loppuun saakka, mitä voi pitää saavutuksena yli 600 sivuisessa teoksessa. Useaan otteeseen piti myös ottaa puhelin käteen ja googlata jokin kiinnostava ja itselle uusi, tarinaan liittyvä yksityiskohta. Fakta ja fiktio sekoittui toisiinsa kiehtovasti.

Kultarinnan luontokuvausta kehuttiin kovasti ja Kivitaskua lukiessa on helppo ymmärtää miksi. Kallioiset rannat, louhikkoiset rinteet, mäet ja vuoret ovat tarinassa vahvasti läsnä. Jääkauden ja muinaismerien merkit ovat yhtä aikaa koko ajan nähtävissä, toisaalta kätkemässä salaisuuksia. Luontokuvaus luo jännittävää realismin ja mystiikan sekoitusta. Aivan maagisesta realismista ei voi puhua, vaan mystiikka kumpuaa toisaalta kansanperinteestä ja ennen kaikkea ihmismielen syövereistä. Yhtä keskeisessä osassa kuin luonto, ovatkin myös mielen maisemat: sen huikaisevat näköalat ja petolliset karikot, ylitettävät vuoret ja peilityynet illat.

Kirjaa lukiessa kuulin toisaalla ajatuksen siitä, kuinka rauhoittavaa on katsoa rantamaisemaa ja todeta, kuinka vähän ihminen pystyy sitä sukupolvien saatossa muuttamaan. Sama tunnelma pätee myös Kivitaskuun, vaikka toisenlaisiakin kaikuja ja uhkakuvia on ilmassa.

Kivitasku on ehdottomasti vahvinta lukemaani tämän vuoden kirjallisuutta ja luulen sen kärkijoukoissa myös säilyvän,  vaikka monta hienoa romaania on vielä ilmestymättä. Upea lukukokemus, joka jättää pysyvän tunnejäljen lukijan mieleen.

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
645s.

2 kommenttia:

  1. Kivitasku vaikuttaa kyllä hyvältä. Olen miettinyt, että kirja voisi olla syyslomalukemistani. Täytyy siis hankkia se siihen mennessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kuulostaa ihan täydelliseltä syyslomasuunnitelmalta ❤️❤️

      Poista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...