Antti Heikkinen: Mummo


Jokin aika sitten kirjoitin Toinen tuntematon -novellikokoelmasta ja niistä tuntemuksista, joita kirjan lukeminen ja sotakokemukset naisten kertomina aiheuttivat. Yksi kirjan kirjoittajista on Antti Heikkinen, joka jatkaa samaa teemaa myös tänä syksynä ilmestyneessä Mummo-romaanissaan.

Mummo, Heikkisen kolmas romaani, on kunnianosoitus suomalaiselle naiselle. Se kertoo kahden naisen tarinan ja siinä sivussa pitkän matkan suvun ja koko Suomen historiaa. Erityisen elävänä ja verevänä kuvataan Maijaa eli Mummoa. Kertomus alkaa hänen lapsuudestaan. Lukija pääsee seuraamaan kasvukertomusta aikuiseksi naiseksi ja lopulta vanhukseksi asti. Toisenlaisen kasvutarinan kertoo Marja-Liisa, joka isästään tietämättömänä, vahvan äidin hyppysissä, alkaa kapinoida ja lopulta karkaa kotoa pois.

Heikkisen naiset ovat kaukana kiiltokuvamaisista ja yksiulotteisista hahmoista. Elämä kuvataan sellaisena kuin se on, iloineen ja suruineen. Suomalaisen maalaisnaisen kuvausta ei ole verhottu korukielen ja metaforien alle, vaan itäsuomalainen puheenparsi helkkyy suorana, kukkivana ja eritteisenä. Jokaisella sanalla on vissi paikkansa.

Tuntuu puolivillaiselta ja ennakkoluuloiselta ihmetellä, miten kolmekymppinen mies pystyy kuvaamaan naisen elämää näin totuudenmukaisesti, paljaasti ja samalla herkästi. Ihmettelen silti. Helpolla Heikkinen ei lukijaansa päästä. Tiettyjen tapahtumien kohdalla mieli haraa vastaan, pullikoi hyväksymättä. Haastaa ajattelemaan.

Olen lausunut monia ylisanoja Heikkisen tavasta kirjoittaa aiempien romaanien yhteydessä, mutta Mummo koskettaa ja tulee iholle aivan eri tavalla kuin Pihkatappi ja Matkamies maan. Maijan ja Marja-Liisan elämän seuraaminen tekee kipeää. Ehkä siksi, että se tuntuu olevan niin tuttua ja totta. On asioita, joille yksilö ei mitään voi: kuolemaa, sotaa, pula-aikaa. Ironista on, että tällaisten koettelemusten seurauksena Mummo kovettaa ja katkeroittaa itsensä. Siitä puolestaan seuraa lisää vastamäkeä. Ihan turhaan, olisi helppo sivusta sanoa.

Vaikka romaanissa on paljon kaunaa ja katkeruutta, on teoksen yleisilme ennen kaikkea lämmin. Päähenkilöä, kuten muitakin riemastuttavan monitahoisia hahmoja, kuvataan ymmärtäen ja lämpimällä huumorilla höystettynä. Kuten Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajassa, myös Mummossa on jotakin perin tuttua. Sitkaita, kovakämmenisiä ja lohnakkapersuuksisia vanhoja naisia tässä maassa riittää. Ja mikä tärkeintä, meissä jokaisessa taitaa olla rahtunen Mummoa.

Onneksi, sillä mitä tästä maasta olisi tullut ilman?

Antti Heikkinen: Mummo
Wsoy 2017
303s.

Arvostelukappale

Kommentit

  1. Tämä on sellainen kirja, joka keikkuu aika ajoin mielessäni, lukeako vai ei. Olen tänä vuonna lukenut Heikkiseltä kaksi novellia, toinen juurikin Toinen tuntematon -kokoelmassa ja toinen fanifiktio Jatkuu!-kokoelmassa. Molemmista pidin, erityisesti Heikkisen lämpimän humoristinen tapa kirjoittaa jäi mieleen. Hesarin arvio Mummosta oli aika vaisu, taisi olla Jukka Petäjän. Se ja tämä sinun positiivinen arvio aiheutti lisää keikuntaa. Pitää kai ottaa itse selvää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Petäjän arvio jäi minulle vähän arvoitukseksi, en ihan ymmärtänyt, mitä hän jäi tarinaan kaipamaan. Arvostankin sitä, että hän rehellisesti sanoi, ettei erityisesti pitänyt kirjasta, vaikka päällisin puolin kaikki oli kunnossa ja moni varmasti kirjasta pitää. Näinhän se menee aina joskus meillä jokaisella.

      Pidin nimenomaan siitä lämmöstä ja humaaniudesta, jolla henkilöhahmoja kuvattiim. Ja onhan tämä sukupuolikysymyskin. Siinä mielessä olen Petäjän kanssa eri mieltä, että sellaisia sukusaagoja, missä naiset ovat aktiivisia toimijoita, ei pelkkiä objekteja, olisi kirjoitettu jo liikaa.

      Poista
  2. Antti Heikkinen on hurmannut minut täysin ennen kuin olen lukenut hänen kirjojaan. Mummosta juttelin hänen kanssaan WSOY:n tilaisuudessa. Itse olen viettänyt lapsuudessa paljon aikaa mummoni kanssa ja niin on Anttikin. Hän kertoi toistuvista yhteisistä hautuumaamatkoista vielä aikuisenakin. Kuvasi hän kirjassa mummoaan ihan miten vain, kun en sitä vielä tarkkaan tiedä, niin kaikesta puheesta paistoi suuri rakkaus ja varmasti myös kaipaus nyt jo edesmennyttä mummoa kohtaan.
    Kiva, kun bloggasit, nyt ehdin vielä toivoa tätä pukinkonttiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva juttu, toivottavasti pukki toteuttaa toivomuksesi :) Minullekin mummoni oli läheinen, ja varmasti nämä asiat vaikuttavat siihen, miten kirjan kokee.
      En tiedä, kuinka paljon kirjan Mummo vastaa Heikkisen mummoa, tuskin ainakaan henkilöhistorian tasolla, mutta uskottava ja verevä kuvaus on kyseessä.

      Poista
  3. Nuo mainitsemasi Heikkisen kirjat ovat nimeltä tuttuja, mutta kirjailijan nimeä en jostain syystä ikinä muista. Nytkin jo mietin, että tässä taas never heard -kirjailija minulle, mutta eipä ollutkaan. En ole kirjojansa siis lukenut, mutta tämä Mummo alkoi nyt kuvauksesi perusteella kiinnostaa. Mietin kyllä, miten on saatu "mummo" ns. lapsesta hautaan saakka vain 300 sivussa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin ehti ja puolet kirjasta käsitteli vielä seuraavaa sukupolvea :)

      Poista
  4. Kiinnostava kirja. Minulla on edelleen tavoitteena lukea enemmän kotimaisia kirjoja, joten tämä voisi olla varteenotettava vaihtoehto.

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut Heikkiseltä vain Pihkatapin, muistaakseni se jäi minulla suhteellisen ok -kirjaksi sillä suoraan sanottuna en siitä erityisemmin mitään muista. Tämä Mummo tavallaan kiinnostelisi aiheensa puolesta, tutulta kuulostaa tuollainen Mummo, mutta ehkä vähän ilmaa ainakin sen ja tämän joulun väliin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi hyvät kirjat eivät vanhene ja happane 😊

      Poista

Lähetä kommentti