Antti Heikkinen: Mummo

Jokin aika sitten kirjoitin Toinen tuntematon -novellikokoelmasta ja niistä tuntemuksista, joita kirjan lukeminen ja sotakokemukset naisten kertomina aiheuttivat. Yksi kirjan kirjoittajista on Antti Heikkinen, joka jatkaa samaa teemaa myös tänä syksynä ilmestyneessä Mummo-romaanissaan.

Mummo, Heikkisen kolmas romaani, on kunnianosoitus suomalaiselle naiselle. Se kertoo kahden naisen tarinan ja siinä sivussa pitkän matkan suvun ja koko Suomen historiaa. Erityisen elävänä ja verevänä kuvataan Maijaa eli Mummoa. Kertomus alkaa hänen lapsuudestaan. Lukija pääsee seuraamaan kasvukertomusta aikuiseksi naiseksi ja lopulta vanhukseksi asti. Toisenlaisen kasvutarinan kertoo Marja-Liisa, joka isästään tietämättömänä, vahvan äidin hyppysissä, alkaa kapinoida ja lopulta karkaa kotoa pois.

Heikkisen naiset ovat kaukana kiiltokuvamaisista ja yksiulotteisista hahmoista. Elämä kuvataan sellaisena kuin se on, iloineen ja suruineen. Suomalaisen maalaisnaisen kuvausta ei ole verhottu korukielen ja metaforien alle, vaan itäsuomalainen puheenparsi helkkyy suorana, kukkivana ja eritteisenä. Jokaisella sanalla on vissi paikkansa.

Tuntuu puolivillaiselta ja ennakkoluuloiselta ihmetellä, miten kolmekymppinen mies pystyy kuvaamaan naisen elämää näin totuudenmukaisesti, paljaasti ja samalla herkästi. Ihmettelen silti. Helpolla Heikkinen ei lukijaansa päästä. Tiettyjen tapahtumien kohdalla mieli haraa vastaan, pullikoi hyväksymättä. Haastaa ajattelemaan.

Olen lausunut monia ylisanoja Heikkisen tavasta kirjoittaa aiempien romaanien yhteydessä, mutta Mummo koskettaa ja tulee iholle aivan eri tavalla kuin Pihkatappi ja Matkamies maan. Maijan ja Marja-Liisan elämän seuraaminen tekee kipeää. Ehkä siksi, että se tuntuu olevan niin tuttua ja totta. On asioita, joille yksilö ei mitään voi: kuolemaa, sotaa, pula-aikaa. Ironista on, että tällaisten koettelemusten seurauksena Mummo kovettaa ja katkeroittaa itsensä. Siitä puolestaan seuraa lisää vastamäkeä. Ihan turhaan, olisi helppo sivusta sanoa.

Vaikka romaanissa on paljon kaunaa ja katkeruutta, on teoksen yleisilme ennen kaikkea lämmin. Päähenkilöä, kuten muitakin riemastuttavan monitahoisia hahmoja, kuvataan ymmärtäen ja lämpimällä huumorilla höystettynä. Kuten Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajassa, myös Mummossa on jotakin perin tuttua. Sitkaita, kovakämmenisiä ja lohnakkapersuuksisia vanhoja naisia tässä maassa riittää. Ja mikä tärkeintä, meissä jokaisessa taitaa olla rahtunen Mummoa.

Onneksi, sillä mitä tästä maasta olisi tullut ilman?

Antti Heikkinen: Mummo
Wsoy 2017
303s.
Arvostelukappale