J.K. Rowling: Paikka vapaana

Tämä kirja olisi ollut Blogistanian Globalia- listallani kolmosena, ehkä jopa kakkosena, jos olisin ehtinyt sen lukemaan ajoissa. Myöhästyin vuorokaudella, mutta en halunnut pilata nautinnollista lukukokemusta lukemalla hampaat irvessä. Hehkutan kirjaa sitten nyt Globalia-pisteidenkin edestä!

J.K. Rowlingin uuutuuteen tarttuminen ei ollut mitenkään itsestään selvää. Minulla ei ollut vaikeuksia päästää irti Harry Potterista, mutta en suoraan sanottuna oikein tiennyt, kiinnostaisiko Rowling ilman Potteria. Rowling ja Potter olivat mielessäni niin yhtä, etten osannut kuvitella tilalle mitään muuta. Paras tapa ottaa asiasta selvää oli tietenkin lukea Paikka vapaana ja onneksi luin! Nyt nimittäin tiedän, että J.K. Rowling on loistava kirjailija, eikä Potter ollut vain satumainen onnenkantamoinen.

Ennen kuin avaa Paikka vapaana -kirjan, on syytä tyhjentää tietoisesti taikamaailma mielestään. Mitään sellaista ei nimittäin ole luvassa. Päin vastoin, Rowlingin tarkoin vedoin esiin piirtämä Pagfordin kylä on hyvinkin realistinen, paikoin jopa inhorealistinen. Kirjailija ei esittele henkilöitään ihailevassa valossa. Jokainen heistä, ehkä kirjan alussa kuolevaa keskushenkilöä lukuunottamatta, on nimittäin jollakin tapaa naurettava, vaillinainen ja huono. Mutta kiehtovaa on se, että jokainen heistä on oikeasti olemassa sekä yksilöinä että jokaisen ihmisen sisimmässä. Kuinka masentavaa, mutta yhtä aikaa riemastuttavaa onkaan, kun Rowling asettaa peilin lukijan eteen ja näyttää: tällainen sinäkin olet, tällaisia me ihmiset todella olemme.

Yllätyinkin melkoisesti, kun Suvi Ahola kirjoitti Hesarissa marraskuussa:
"Kirja tuntuu olevan täynnä sivuhenkilöitä, eikä yksikään heistä ole kovin kiinnostava."

Arvion otsikko kuului: J.K. Rowlingin uutuus on täynnä tylsähköjä sivuhenkilöitä.

Sen myönnän, että henkilöitä on paljon, eikä yksikään nouse toisen yli selkeäksi päähenkilöksi. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana mittavan henkilögallerian omaksuminen teetti kieltämättä työtä. Mutta kun heidän kanssaan pääsi tutuksi, eivät he suinkaan olleet tylsiä tai epäkiinnostavia vaan erittäin uskottavia ja kiehtovia! 

Ehdoton suosikkini oli avioliittoonsa kyllästynyt keski-ikäinen perheenäiti Samantha, huonosti menestyvän Pulleat Purjeet -alusvaateliikkeen omistaja, joka unelmoi nuoresta poikabändin laulajasta. Myös Samanthan appivanhemmat, raivostuttavat Shirley ja Howard hykerryttävät ja ärsyttävät yhtä aikaa. Entä Tessa, pullea ja harmaa opinto-ohjaaja, kaikkien curlingvanhempien kuningatar, joka kestää ja ymmärtää pakko-oireista miestään Colinia (hieno henkilöhahmo tämäkin)?

Kirjan koskettavimmat henkilöt ovat teini-ikäinen Kristen, hänen pikkuveljensä Robbie ja narkkariäitinsä Terri. Heidän kauttaan Pagfordin keskiluokkaiseen kuvaan tulee särö ja tarinaan varsinainen sanoma. Pagfordilaisia nimittäin ärsyttää suunnattomasti Fieldsin kaupunginosa, joka vilisee työttömiä sosiaalipummeja, pikkurikollisia ja narkkareita. Huumevieroitusklinikka on jotakin sellaista, johon kyläläisten tuntema vastenmielisyys tiivistyy. Jos huumeidenkäyttäjät ovat kunnon ihmisiä, miksi he eivät yksinkertaisesti lopeta piikittämistä ja mene töihin? Miksi heidän pitää saada valtion varoilla metadonia? Miksi heidän lapsensa, nuo rääväsuiset ja likaiset villi-ihmiset, ovat meidän lastemme kanssa meidän koulussamme?

Romaanin sanoma on voimakkaan yhteiskunnallinen, kyyninen ja kantaaottava. Kirjasta ei tule tosiaankaan hyvä mieli, mutta toisaalta Rowlingin tapa kertoa asioita on niin taidokas ja nautittava, että lukukokemuksesta seurannut maailmantuska on siedettävissä mittasuhteissa. Paitsi että edellinen lause kuulostaa inhottavan keskiluokkaiselta ja pagfordilaiselta. Miles Mollison, Samanthan mies, olisi voinut sanoa jotakin tuollaista!

Kaiken kaikkiaan Rowling osoittaa kirjallaan, että hän todellakin osaa kirjoittaa muistakin kuin noidista. Siitä huolimatta se tuttu Rowling on tallella, tällä kertaa vain erilaisessa ympäristössä ja erilaista kohderyhmää puhuttelemassa kuin ennen. Ja hän on kuin kala vedessä. En muistanut, enkä kaivannut Tylypahkaa kertaakaan. Harry Potter -sarjan päättymisen jälkeen odotin vähän pelonsekaisesti, mihin kirjailija seuraavaksi ryhtyy. Nyt en pelkää enää ollenkaan, odotan loistavaa tulevaisuutta.

Myös Norkku näki luontevan yhteyden Pottereista tähän päivään,
Maija piti kirjasta valtavasti
Varjelum piti kirjasta, mutta ei tunnistanut entistä Rowlingia,
Annika kiinnitti huomiota kirjan kanteen, jota ei pitänyt onnistuneena,
Lankakeiju taas olisi kaivannut suomennoksen tekemiseen enemmän aikaa,
Kirjaston kummitukselle kirja oli pettymys,
Valkoinen kirahvi taas pohtii, olisiko kirja otettu vastaan toisin, jos Pottereita ei olisi.

Samaa mietin minäkin. Paikka vapaana on saanut paljon kritiikkiä. Yhteistä sille tuntuu olevan joko suoraan lausuttu tai peitelty pöyristys, miksi Rowling kirjoittaa tällaista banaalia, ronskia ja inhorealistista Pottereiden jälkeen? Minä kysyn, miksi ei?

J.K. Rowling: Paikka vapaana (The Casual Vacancy)
Otava 2012
543s.