Harri V. Hietikko: Lausukaa Paranoid

Tämän kirjan ei etukantensa, eikä kyllä oikein takakantensakaan, perusteella pitänyt päätyä luettavakseni. En koe olevani kohderyhmää. Esittelyteksti toi kuitenkin mieleeni Quentin Tarantinon leffat, joten päätin astua rohkeasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tilata kirjan luettavakseni. Ja kylläpä kannatti!

Harri V. Hietikko ei kuvia kumartele. Heti alkuun on sanottava, että Lausukaa Paranoid sisältää ainakin silmitöntä väkivaltaa (tosin vähemmän kuin alun perin pelkäsin), viime aikoina valitettavan tutuksi tulleen joukkosurman ja laittoman vapauden riiston. Vielä mukaan yleistä yhteiskuntavihamielisyyttä, törkeyksiä ja solvaamista sekä sadomasokistisia elementtejä. Jep, Hietikon nimettömän päähenkilön rinnalla Jussi Vares on todellakin pelkkä partiopoika.

Edellisen kappaleen jälkeen moni teistä varmasti toteaa, ettei Lausukaa Paranoid ole hänen kirjansa. On hyvinkin mahdollista, että moni on siinä myös aivan oikeassa. Mutta toisaalta huomautan, että itsekin kolmekymppisenä kulttuurikukkahattutätinä onnistuin ylittämään moraaliset närkästymiset. Ei sille mitään voi, kirja on pirun viihdyttävä.

Suoranaisesti kirja ei naurata, tuskin edes vääntää suupieliä hymyyn. Mutta tarina etenee hyvin ja lukijan mielenkiintoa alati ruokkivasti. Jo heti alusta asti on selvää, ettei päähenkilöstä ole tullut noin kovaa jätkää aivan sattumalta. Mies on rikki, mutta millä tavalla? Varsinaisesti tapahtumat käynnistyvät, kun tamperelaisessa pubissa nuori mies ampuu joukon sivullisia ja itsensä. Surmaajan äiti syyttää tapahtuneesta poikansa ex-tyttöystävää ja palkkaa hieman kyseenalaisilla toimeksiannoilla itsensä elättävän päähenkilön jäljitysoperaatioon.

Lausukaa Paranoid ei ole pitkä kirja, vain reilut parisataa sivua ja sekin väljällä asettelulla. Siitä huolimatta kirjailija on onnistunut mahduttamaan tarinaan paljon elementtejä. Itse pääjuonen lisäksi taustalla päähenkilön nykyisyys ja menneisyys kohtaavat kohtalokkaan naisen muodossa. Päähenkilö kritisoi paljon nyky-yhteiskuntaa. Hänen mielestään yhteiskuntasopimus on sanottu irti ja sillä hän myös perustelee oman toimintansa. Osa henkilön tunteman pettymyksen syistä selviää kirjan lopulla, mutta siitä huolimatta minulle jäi hieman epäselväksi, tarjoileeko kirjailija päähenkilönsä suulla aitoa yhteiskuntakritiikkiä vai sen satiiria. Loppujen lopuksi tällä ei kuitenkaan ollut suurta väliä, sillä kirja sai pohtimaan ja ajattelemaan, mikä on olennaisinta. Kadonneen etsimisen, rakkauden ja yhteiskuntakritiikin lisäksi kirjassa on myös mytologisia aineksia. Yllättäen juuri näissä asioissa kirja horjahteli pahiten uskottavuuden rajamailla, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi.

Pieneenkin sivumäärään mahtuu paljon asiaa, kun ilmaisee itsensä suppeasti. Hietikon ilmaisu on lyhyttä. Jopa töksähtävää. Hän ei liiemmin viljele sivulauseita. Asiaa korostaakseen hän toistaa mieluummin asian muutamalla erillisellä päälauseella. Aluksi se häiritsi, mutta loppua kohti alkoi saada kielikorvassani jopa kalevalaisen komeaa sointia. Muutenkin Hietikko leikittelee kielellä ja käyttää sitä juuri niin kuin sitä puhutaan. Puhekielisyys saattaa joitakin lukijoita häiritä, mutta mielestäni kirjailija käyttää kieltään uskottavasti, taitavasti ja raikkaasti. Tykkään.

Tulipas kehuttua. En tiedä, jääkö Lausukaa Paranoid omaan tai kenenkään muunkaan mieleen vuoden merkittävimpänä teoksena, mutta Vuoden Yllättäjä -kategoriassa se on hyvinkin vahvoilla. Kirjassa oli paljon hyvää, paljon närkästyttävää, paljon uskallusta ja paljon riskinottoa.

Ota riski. Lue.

Harri V. Hietikko: Lausukaa Paranoid.
Wsoy Johnny Kniga 2013.
223s.