perjantai 30. marraskuuta 2012

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä


Asko Jaakonahon esikoisteos on odottanut lukupinossa vuoroaan ilmestymisestään asti. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuus nosti kirjan pinon päälliskerroksiin ja Savonia-ehdokkuus aivan päällimmäiseksi. Ja kirjan luettuani täytyy todeta, että ehdokkuudet eivät ole tulleet turhaan.

Onnemme tiellä on hieno, monimerkityksellinen nimi romaanille. Kirja kertoo heinävetisen kunnallismiehen Onni Happosen tarinan. Tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin kuumina Lapuan liikkeen vuosina 1929-1932. Sosiaalidemokraattina tunnettua kunnanisäntää syytettiin kommunismista ja lopulta hän sai surmansa muilutuksen yhteydessä. Ruumis löydettiin kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin ja vankilaan taposta joutui työmies Otto Pakarinen, joka kuolemaansa asti kertoi ottaneensa syyt niskoilleen rahasta. Koska tavallisen työmiehen motiivia tappoon on vaikea kuvitella, elää vahvana usko siihen, että joku kylän talollisista ja Suomen lukon miehistä oli todellinen syyllinen. Häntä ei kuitenkaan koskaan saatu kiinni ja nykyään asiasta enemmän tietävät taitavat olla jo manan majoilla.

Jo todellinen tapahtumasarja on siis erittäin mielenkiintoinen ja jännittävä, joten se on tarjonnut Jaakonaholle hyvän lähtökohdan onnistuneelle kirjalle. Mielestäni kirjailija on tehnyt hyvän ratkaisun kuvatessaan tapahtumia kolmen kertojan kautta: Happosen vaimo Saimi, suurtilallinen Pelkonen ja Otto Pakarinen vievät kukin vuorollaan tarinaa eteenpäin ja avaavat vähän uudenlaista perspektiiviä tapahtumiin. Jaakonaho on luonut hienosti jokaiselle kertojalle oman äänensä ja kielensä. Aivan erityisesti pidin Otto Pakarisen luontevasta, omaäänisestä, savon ja karjalan murteilla maustetusta työmiehen puheesta, josta kuultaa hyväuskoisuus, oppimattomuus ja hyväksytyksi tulemisen tarve. Myös Pakarisen kiitollisuuden, ihailun ja vihan sekainen suhde isäntäänsä on uskottava ja koskettava piirre.

Jonkin verran nikottelua minulle aiheutti Pelkosen kuvaus, sekin perustui todelliseen ihmiseen, Leo Pelkoseen. Hänen sekaantumisensa jollakin tapaa Happosen vapaudenryöstöön on käsittääkseni varma fakta. Kirjanhenkilö-Pelkosen poliittinen kiihkomielisyys tuntuu kuitenkin olevan ongelma pienemmästä päästä. Itse asiassa kyökkipsykologialla kutsuisin Pelkosta psykopaatiksi. Olisi kiinnostavaa tietää, perustuuko Jaakonahon tulkinta tietoon vai mielikuvitukseen ja onko Heinävedellä paljonkin vihaisia Pelkosia kirjan luettuaan.

Jaakonaho kuitenkin kuvaa tapahtumia eri näkökannoista käsin tarkasteltuna. Vaikka tarinan lapualaiset pahikset eivät jää epäselviksi, saa lukija huomata, että vihan siemeniä kylvettiin puolin ja toisin. Saimin siskonmies Eino on kiihkeä kommunisti ja syyllistynyt sodan aikana raakuuksiin. Happosen haudalla Saimi toteaa, että sekä äärioikeisto että -vasemmisto hyötyy hänen miehestään eniten kuolleena.

Onni Happonen itse pääsee ääneen pelkästään vaimonsa kautta. Ratkaisu on hyvä ja toimiva, mutta samalla Happosen henkilö jää vähän kaukaiseksi ja kiiltokuvamaiseksi. Happonen on ilmiselvästi sydämellään aatteensa takana, eikä suostu hellittämään oikeana pitämänsä asian ajamista uhattunakaan. Jämerä, periaatteen mies, oikeastaan aika jääräpäinenkin, eikä varmasti aivan helppo aviomies. Välillä uteliaisuus kuitenkin kutitteli: mitähän Happonen oikeasti mahtoi ajatella, ajoiko pelkästään toisten hyvää vai oliko joskus omakin lehmä ojassa?

Onni Happosen kohtalo on Ståhlbergin kyydityksen ja Mäntsälän kapinan ohella niitä käänteentekeviä tapahtumia, jotka lopulta kääntyivät Lapuan liikettä vastaan. Happonen oli maltillinen sosiaalidemokraatti, ei kommunisti, eikä hänen kohteluaan ollut kaikkien maalaisliitolaisten tai kokoomuslaistenkaan helppo hyväksyä.

Jos se ei edeltä ole vielä käynyt selville, Onnemme tiellä on todella hyvä kirja. Se on malliesimerkki siitä, miten mikrohistoria voi kuvastaa laajempaa ajan ja yhteiskunnan ilmapiiriä. Teos on nopea ja helppolukuinen, mutta sisällöltään se ei ole helposti sulava. Kuten tästäkin arviosta ehkä käy ilmi, henkilöt ja tapahtumat herättävät ristiriitaisia ja melko voimakkaitakin tunteita. Sitä voi pitää erityisenä onnistumisen merkkinä, sillä vaikea ja ristiriitainen oli kirjan kuvastama aikakin. Booksy kirjoitti Kylmien kyytimiehestä taannoin:

Kun seuraavan kerran ihmettelen Somalian sotivia heimoja tai tuomitsen jyrkästi Gazan kriisin kaikki osapuolet, joudun muistuttamaan itseäni Jussi Ketolan havainnoista Tampereen tiellä. Osataan sitä täälläkin naisia, lapsia ja sivullisia tappaa.

Onnemme tiellä muistutti aivan samasta asiasta. Näin talvisodan alkamisen muistopäivänä voi vain hämmästellä, että kirjan tapahtumista vain vuosikymmen myöhemmin Suomi pystyi torjumaan Neuvostoliiton hyökkäyksen. Oikeastaan en ihmettelisi, vaikkei joillakin kylillä naapurien kesken sanottaisi päivää vieläkään

Olin ajatellut Savonia-palkintokisan olevan kahden kauppa (saatte nyt pohtia, keiden kahden, njäh), mutta Onnemme tiellä viiletti juuri veikkaukseni kärkikahinoihin.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Otava 2012
350s.

4 kommenttia:

  1. Onpas mielenkiintoisen oloinen kirja,joka on multa ennen tätä mennyt täysin ohi. Kiitos vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä! Tälle toivon blogisavuja ja lisää lukijoita. Senkin takia, että luulen ihmisten kokevan tämän hyvin eri tavoin.

      Poista
  2. Hieno kuvaus Amma! Mielenkiintoinen ratkaisu tuo, että Happonen pääsee ääneen vain vaimonsa kautta. Ja äärettömän tärkeä huomio se, että täälläkin on osattu tappaa. Kuka muuten valitsee Savonia-palkinnon saajan?

    VastaaPoista
  3. Minulle tämä on kuulunut selvästi kirjasyksyn parhaimmistoon.

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...