Maritta Lintunen: Maalla merellä ilmatilassa

Maritta Lintusen runokokoelmaa lukiessa ajatus sirpaloituu ja harhailee. Ei se mitään, sillä niin on tarkoituskin. 

Kuten kokoelman nimestäkin voi päätellä, teksteissä liikutaan maalla, merellä ja ilmatilassa. Liikutaan myös paikan lisäksi ajassa ilman kahleita, assosiaation voimin. Syntyy yhteyksiä, toisaalta tuttuja ja toisaalta uusia. 

Runoilija on poiminut hetkiä tuolta, välähdyksiä täältä ja yhdistänyt ne runoiksi, jotka puhuvat yhtä aikaa monessa ajassa. Tämä kiteytyy täydellisesti runossa Aikojen merkit, jossa poika pelaa sinivalon hohteessa, isoisä hiihtää lumipuvussa, ja isä tarkkailee sykemittariaan:

pojan hiuksissa pyörähtää
lumikylmä kämmen

keittiössä lainehtivat radioaallot,
poika kauhoo puuroa, isä verkosta uutisia

Kerromme itsestämme ja toisistamme tarinaa, toistamme kunkin sukupolven narratiivia, ja kannamme mukanamme meitä edeltävien kokemuksia.

Runoissa toistuu yhteneväisiä teemoja; lentäjiä ja lentokoneita, hävittäjälaivueita, toisessa hetkessä nallekuvioisia lautasia ja mukeja, lapioita hiekkalaatikolla.

Pieni sininen lapio osoittaa taivaalle;
kirjokantta kiertää valoisa piste
kertomus pojasta
lentäjästä hiekkalaatikon yllä.

Mieleni päällä ovat viime aikoina olleet erilaiset kalevalaiset tarinat, joten ehkä siksi olen aistivinani näissäkin runoissa runoelmaeepoksen tunnelmaa. On äitejä, jotka synnyttävät lapsia, kasvattavat ja lähettävät maailmalle; tehtaisiin, sotiin, milloin minnekin.

Itse asiassa kokoelma alkaakin mukaelmalla luomiskertomuksesta ja sanoilla Alussa oli mikä vie ajatukset suohon, kuokkaan ja Jussiin, suomalaisten pyhimpään sukupolvitarinaan.  Linnan tuotantoon viitataan myöhemminkin mainiolla tavalla:

Ei, ei, hyvät äidit,
eihän pojista miehiä näin tehdä.
Mennäänpäs tuon hiekkalaatikon yli niin että heilahtaa,
hypätään suoraan isojen kaukaloon.

Lukiessani huomaan ajattelevani äitejä Ukrainassa ja kaikissa muissa maissa, joissa soditaan. Ja äitejä kaikissa maissa, jotka miettivät, millaiseen tulevaisuuteen he lapsiaan kasvattavat. 

Eikä kerrottu, että jokaiseen lennokkiin
on piirretty vihollisen silmä.
Muistakaa edes tämä:
kun näette varjon hiekkalaatikon yllä ja luulette sitä suureksi linnuksi, 
on jo myöhäistä.

Väistämättä takaraivossa huutavat koko ajan Eeva Kilven äidit. Hengenheimolaisuus ja sodanvastaisuus yhdistävät.

En tiedä tarkalleen mitä odotin näistä runoista, mutta yllätyin. Olen lukenut Lintuselta aiemmin romaanin Sata auringon kiertoa, joten kaiketi oletin tulossa olevan jotakin samanlaista. Mutta kyllä tämä oli ihan muuta. Runojen kieli on tiheää, merkityksistä täyttä. Lukeminen vaatii keskittymistä. Toisaalta, kun eri aikatasoissa ja olemisen muodoissa leijailevien säkeiden  "koodin" on kräkännyt auki, runojen maailma avautuu helpostikin.

Kirjan takakannessa luvataan raskaan aiheen vastapainoksi myös lohdunkipinää. Minulta lohtuosuus jäi huomaamatta, mutta ehkä vika on matalamielisessä lukijassa. Ei kirja kuitenkaan lohdutonkaan ole. Kaunis kieli ja monimutkaisten tuntemusten sanoittaminen sointuviksi säkeiksi vetävät aina suun hymyyn.

Maritta Lintunen: Maalla merellä ilmatilassa
WSOY 2025
68s.