Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

 

Ymmärtäisikö Kirsti, jos paljastaisin, että täkäläisten sanasto oli saanut hedelmöityksensä hiljaisten jokivarsien mutkavaahdoissa? Että siihen uuttui tummuus soiden pimeydessä uinuvista tuhatvuotisista liekopuista. Ja että sen pehmeys oli peräisin pihlajankukkien seassa piileksivien pikkulintujen sirkkeestä ja helteisen pihakallion hohkasta. Kirsti joutuisi käyttämään kymmenen paperilta rutisevaa lausetta siihen, minkä loukkuvaaralainen ilmaisi yhdellä aikojen vuolemalla murresanalla.

Olen lukenut monia kieleltään häikäiseviä romaaneja, mutta Maritta Lintusen Sata auringonkiertoa on niistäkin siellä kärkikastissa. On eri asia osata laittaa sanoja taitavasti peräkkäin ja muodostaa niistä hienoja lauseita, kuin tehdä sama niin, että lauseet sisältävät myös lukemattoman määrän erilaisia tunteita. Pohjoiskarjalainen kieli punoutuu Lintusen käsittelyssä yleiskieleen niin taitavasti ja saumattomasti, ettei ole ihme eikä mikään, että romaani palkittiin viime vuonna Savonia-palkinnolla.

Juo kahvisi eläkä kuihistele siinä niinku kuovi suolla, mokomakin tuihake 

Aili Sotikoffin, pohjoiskarjalaisen pientilan emännän, sittemmin ruotsinsiirtolaisen kärhistely tyttärelleen kuvaa mainiosti sitä, kuinka soinnikkaasti ja runollisesti murre soljuu niin äänteiden kuin kielikuvien puolesta. Itäsuomalaisen murrealueen kasvattina tällainen kerronta herättää minussa aina varhaislapsuudesta ja ylisukupolvisesta kokemuksesta saakka kumpuavia tuntemuksia. 

Ehkä kaikissa lukijoissa kieli ei saa kuitenkaan aikaan aivan henkilökohtaista vaikutusta, mutta romaanin tarina ja teema ovat monelle sitäkin tutumpia. 1960- ja 1970-lukujen aikana suomalainen maaseutu tyhjentyi hurjaa vauhtia. Paitsi kaupunkeihin, kannattamattomiksi muuttuneiden pientilojen viljelijät ja vesat lähtivät sankoin joukoin Ruotsiin. Vaikka ruotsinsuomalaisista on kirjoitettu paljon, en tiedä, onko maaltapaon henkistä ja kulttuurista vaikutusta jäljelle jääneisiin alueisiin asukkaineen tutkittu kovinkaan paljoa. Muistelen omaa lapsuuttani ja nuoruuttani 90-luvulla: osasin ja osaan edelleenkin nimetä ne autiot talot, "joista lähettiin Ruotsiin." Ja todentotta, eihän massamuuton vuosista ollut lapsuudessani kuin pari-kolmekymmentä vuotta aikaa - silloin se tuntui ikuisuudelta - ja haavat paikoin vieläkin avoimet ja märkivät.

Lintunen kuljettaa Ruotsiin lähtevän Sotikoffin perheen tarinaa kahdessa aikatasossa: toisaalta vuodesta 1975, jolloin he lähtevät Ruotsiin. Toisaalta kirjan nykyhetkessä 2010-luvulla, jolloin Göteborgissa syntynyt ja koko elämänsä elänyt Monika alkaa selvitellä äitinsä perheen vaiheita ja muuton syitä. 1970-luvun muutto ei suinkaan ollut ainoa kerta, kun heidän suvussaan on lähdetty. Loukkuvaaraan jäävät Jegor ja Taila ovat myös lähteneet joitakin vuosikymmeniä sitten pakon edessä ja jättäneet kotinsa Karjalaan.

Kirja sisältää paljon nostalgiaa. Lintusen kuvaus on niin elävää, että on helppo kuvitella itsensäkin Leenan ja Sepon kaveriksi uudenkarhean Volvon takapenkille, kun siirtolaiset palaavat kesälomallaan kotipaikalle. Sisarukset suhtautuvat muuttoon aivan päinvastaisesti: siinä missä Leena ahnehtii kaikkea uutta, jännitystä, seikkailuja ja suurempia ympyröitä, ei Seppo koskaan kotiudu vieraaseen maahan ja potee koti-ikävää. Mitä vanhemmat tuntevat, se jää enemmän arvoitukseksi, mutta pienistä vihjeistä rakentuu kuva sisäisestä ristiriidasta: uusi asuinpaikka mahdollistaa aineellisesti rikkaamman elämän. Toisaalta tunne vieraudesta ja kakkosluokankansalaisuudesta sekä alati kaihertava kaipuu kotiin vaivaavat.

Parhaimmillaan historiallinen romaani kertoo menneestä, mutta myös nykypäivästä. Kirjailija kuvaa 70-luvun Ylä-Karjalaa kehitysalueena, jonka kurjuutta kuvataan oikein televisioon. Viimeksi tänään luin yhdestä valtakunnan ykköslehdestä, miten Itä-Suomi kuolee, kurjistuu ja näivettyy kertakaikkiaan. Sen paremmin kuin Sotikoffin Seppo, minäkään en tunnista kotiseutuani näistä kuvauksista. Vaikeaa on, sitä ei käy kieltäminen, mutta ongelmat ovat kovin erilaisia ja ennen kaikkea eri syistä johtuvia kuin ulkoapäin katseltuna kuvitellaan. Tahtoa oman alueen kehittämiseen olisi, jos siihen annettaisiin mahdollisuus.

Kirjassaan Lintunen sekoittaa faktaa ja fiktiota. Kuinka paljon on totta, kuinka paljon keksittyä, jää lukijan arvailtavaksi, mutta jo kirjan kansiliepeessä sanotaan romaanin olevan kirjailijan henkilökohtaisin. Totta on ainakin kirjailija Matti Pulkkinen, jonka Lintunen on kirjoittanut yhdeksi kirjan sivuhenkilöistä. Tarinassa Pulkkinen saapuu Sotikoffien maille viimeistelemään esikoisromaaniaan Ja pesäpuu itki (1977), joka käsitteli pohjoisakarjalaista maaseutuyhteisöä. Toinen 70-luvulla päivänvalon nähnyt pohjoiskarjalainen kulttuuri-ilmiö on rock-bändi Hassisen kone, jonka lyriikoita on ripoteltu romaaniin. Molemmat, Pulkkinen ja Hassisen kone, edustavat paitsi Sepolle tärkeää kulttuuria myös yhteisöstä sisältäpäin kumpuavaa tunteiden ja kokemusta sanoittamista.

Siirtolaisuus koskettaa montaa suomalaista perhettä ja sukua, mutta sitäkin useampi meistä on lähtenyt maalta ja päätynyt asumaan jonnekin muualle. Ristiriita ja tunne kahden maan kansalaisuudesta voi olla totta myös yhden maan sisällä. Lisätään siis loppuun vielä yksi lainaus, joka sai minun, talon tyttären, sydämen sykähtelemään kiivaasti. 

Tiedän hyvin, mitä tuntee se muualle elämänsä rakentanut talon tytär, joka palaa muutamaksi kesälomaviikoksi talven huuhtomaan lapsuudenkotiinsa. Kaikki on tuttua ja ennallaan, mutta samalla vierasta ja katoamaisillaan. Vanha koti ja pihapiiri ovat kuin tuultenpuhkomia kulisseja, joissa muistoihin katoava elokuva filmattiin. Ja kun talon tytär jynssää tiskivadissa rasvaisia lettupannuja ja grillissä karstoittuneita paistinlastoja kesävieraiden jäljiltä, katsoo hän samean pesuveden lävitse äitinsä käsiin ja vielä syvemmälle isoäitinsä käsiin, ja näkee ne tiskaamassa loputtomia määriä puurolautasia, piimälaseja ja kalasoppakattiloita hikisen heinänkorjuuväen jäljiltä. 

Näistä(kin) teemoista keskustelemme Maritta Lintusen kanssa Kirjakantissa 16.11. klo 13. Paikkana Kuopion kaupunginkirjaston 2. kerroksen lava.

Tutustu ohjelmaan täällä!

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa
WSOY 2023
324s.