Antti Heikkinen: Rautavaara

 

Antti Heikkisen tämän vuoden toinen uutuusromaani (toinen on Baarijakkara) Rautavaara ei ole syntynyt ihan perinteisimmällä tavalla. Kirja on nimittäin kirjoitettu tilaustyönä Rautavaaran kunnalle, joka täyttää tänä vuonna 150 vuotta. En tiedä, miten tavallista lienee tällaisten tilausromaanien kirjoittaminen, varsinkaan kuntatoimijoille, mutta ainakaan itselleni ei moista ole useinkaan vastaan tullut.

Itse asiassa piskuisen Rautavaaran visionäärisyys ja kulttuurihenkisyys hyräyttää mieltä mukavasti: julkinen valta ei varsinaisesti ole profiloitunut viime aikoina kotimaisen kirjallisuuden tai kulttuurin kannattelijana viime aikoina. Epäilen myös, ettei pääkaupungin korkeista hallintopalatseista tiirailtuna Rautavaara nouse ylimmäisenä kulttuuripitäjänä esille, jos nousee muuten kuin potentiaalisena ongelmatapauksena esille muutenkaan. Itäsuomalaisen kulttuurielämän ignoraaminen on kotimaisen kulttuurikeskustelun helmasynti muutenkin, joten on kerrassaan mainiota, miten kireiden kuntatalouden aikoina näytetään mallia muillekin: näin osoitetaan sekä arvostusta että konkreettista tukea kulttuurille.

Jos tilausromaani herättää epäilevän ajatuksen laadusta taustansa takia, voi Rautavaaran tapauksessa epäilyt unohtaa. Romaani on hyvin kirjailijan näköinen ja oloinen ja teosluetteloonsa sopiva teos. Tulos on selkeästi Heikkisen kädenjälkeä ja visiota, eikä Rautavaaran matkailumainos. Itse asiassa ylisukupolvinen tarina piirtää vähemmän houkuttelevaa kuvaa syrjäisestä korpialueesta, jossa nälkä, köyhyys ja kulkutaudit ovat alituisena uhkana ja riesana. Näin toki oli kaikkialla Suomessa vielä satakunta vuotta sitten, siinä Rautavaara ei muodosta suurta poikkeusta.

Romaani kertoo Korkalaisen suvusta ja sen kahdesta matriarkasta. Toisen tarina alkaa 1860-luvun nälkävuosista, huutolaiseksi joutumisesta ja hiljattaisesta asettautumisesta isäntätaloon, lopulta emännäksikin. Toisessa tarinan päässä vuonna 2024 Rautavaaran matrarkoista viimeinen (ainakin tällä erää) tekee kuolemaa vuodeosastolla. Siihen väliin mahtuu monta sukupolvea ja monta erilaista ihmiskohtaloa. Mahtuu työntäyteisiä vuosia, tulevaisuuden uskoa ja aherrusta oman perheen ja tulevien sukupolvien hyväksi. Mahtuu maan itsenäistymistä, sisällissotaa, Ameriikan ja Neuvostoliiton reissua, sotia. On syntymiä ja kuolemia ja viimeisenä kuolemaa tekee elävä maaseutu.

Kovin paljon yhdelle suvulle, voisi joku ajatella, mutta kylläpä nämä samat käännekohdat ja ihmiskohtalot löytyvät omastakin suvun perimätiedosta ja arvatenkin sama pätee moneen muuhunkin sukukuntaan.

Rautavaara ei olekaan mikään kuntahistoriikki (kaikki kunnia niille), vaan suuri sukuromaani, johon kirjailija lienee imenyt vaikutteita aina Linnan Pohjantähdestä asti.

Esi- ja jälkipuheiden mukaan kirjan henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta romaani sisältää silti monta tositapausta. Heikkinen on luonteeltaan keräilijä, haastattaa ihmisiä ja kerää ylös heiltä kuulemiaan mielenkiintoisia tarinoita. Nämä jutut hän uudelleenjalostaa ja hyödyntää tuotannossaan ja tulee samalla tallentaneeksi katoavaa folklorea ylös. Lukijana on vaikea sanoa, mikä on totta ja mikä mielikuvituksen tuotetta - eikäpä tuolla ole väliäkään. Ei voi kuin ihailla sitä, miten taitavasti yksittäiset tarinat punotaan yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi.

Ynnättynä: Rautavaara on komea historiallinen romaani, joka kestää aikaa ja lukukertoja. Ja koska sen syntymisestä on kiittäminen mesenaattina toiminutta Rautavaaran kuntaa, nostan päättäjilleen hattua. Voisi syntymäpäiväjuhlallisuuksiin varatut rahat hullumminkin käyttää. Siispä, onnea Rautavaara!

Sinuun asti he ajattelivat, vaikkeivät tienneet sinusta enempää kuin sinä heistä.

Jatkamme Antin kanssa juttua Rautavaarasta, Baarijakkarasta ja epäilemättä polveillen monesta muustakin aiheesta Kirjakantin päätöspäivänä su 17.11. klo 13 Kuopion taidemuseolla. Tervetuloa kuuntelemaan.

Antti Heikkinen: Rautavaara
WSOY 2024
402s.