Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuva herättää heti huomion niin kannellaan kuin nimellään. Ne herättävät eittämättä pohtimaan, mistä kirjassa mahtaa olla oikein kysymys - ja sitä kieltämättä jäin pohtimaan vielä kirjan lukemisen jälkeenkin.

Romaani oli yksi viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista. Niemen CV on vaikuttava, sillä hänen teoksensa ovat olleet useiden palkintojen ehdokkaina aiemminkin, ja myös voittoja on tullut, muun muassa Runeberg-palkinto vuonna 2018. Minulle Pienen budjetin sotaelokuva on kuitenkin ensimmäinen kirjailijalta lukemani teos, joten arvioin sitä nyt vain tämän lukukokemuksen perusteella.

Jos jo kirjan ulkoinen habitus herättää mielenkiinnon, sama imu jatkuu ensimmäisillä sivuilla. Lukijan mielenkiinto on herätetty ja uteliaisuus kantaa - kuka puhuu, missä, mitä tapahtuu? Pidän Niemen lyhyestä lauseesta ja kielen rytmistä: siinä lyhyet lakoniset tokaisut ja pitemmät virkkeet vuorottelevat muodostaen omanlaisensa poljennon. Veikkaan, että tätä tekstiä on synnytetty ja hiottu paljon myös ääneen lukemalla.

Kirja sijoittuu taantuvalle teollisuuspaikkakunnalle. Kaukana ovat muinaisen ruukin ja viime vuosisadan paperiteollisuuden päivät. Tuolloin elämä oli varmaa ja ennalta määrättyä - töihin mentiin Tehtaalle. Omistajanvaihdokset toivat kiihtyvällä tahdilla epävarmuutta, mutta jokainen infraan ja koneisiin investoitu markka ja euro loi uskoa siihen, että kaikki jatkuu jotakuinkin entisellään. Siihen asti, kun ei enää jatkunut.

Negakierteessä riutuva paikkakunta on koko ajan läsnä, mutta se ei kuitenkaan ole tarinan keskiössä. Keskiössä on yksi talo - päähenkilön lapsuudenkoti, johon tämä nyt isänsä kuoltua palaa. Kuten lapsuudenkodeilla on tapana, jokainen nurkka ja narahdus ovat täynnä muistoja. Suuri osa muistoista on sellaisia, mitä ei välittäisi muistella, mutta pakoon ei pääse. Päähenkilö pääsi ehkä pakoon fyysisesti alkoholismin, henkisen ja fyysisen väkivallan ja isän mielenterveysongelmien täyttämästä kodista, mutta tuo koti oli jo ehtinyt rakentua ihmisen pään sisälle, aivan kuten kansi kuvastaa. Jälkensä se jätti myös veljeen, joka tekee pakoa ja pesäeroa maailmaan omalla tavallaan.

Pienen budjetin sotaelokuva kertoo sinänsä tuttua, jo Turmiolan Tommista tuttua suomalaista tarinaa. Työttömyys, viina, kirves ja perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe.

Temaattisesti romaani ei siis tarjoile paljoa uutta. Sen sijaan juuri kieli, hätkähdyttävä kerronta, lukijaa hämäävä, epäluotettava kertoja, tukahdutetun vihan täyteiset rivit, mielen rakeisuuden, järkkymisen ja persoonallisuushäiriöiden kuvaaminen kielellisin keinoin ovat epäilemättä niitä tekijöitä, jotka siivittivät kirjan Finlandia-ehdokkaaksi saakka. Toisinaan romaaneja luonnehditaan termillä 'omaääninen'. Pienen budjetin sotaelokuva on juuri sitä.

Kaiken tämän hienouden todettuani, on myös pakko sanoa, että minulle lukukokemus oli raskas. Toisaalta ihan puhtaasti aihevalinnan ja sen käsittelyn kautta: päähenkilön raskasmielisyys yritti lukiessa tehdä pesäänsä myös minuun. Toisaalta, jäin kuitenkin kaipaamaan myös jonkinlaista kielellistä ilottelua (ja nyt kun kirjoitan ilottelua, en tarkoita hassuttelua); lukijan kerronnallista yllättämistä. Se, mikä alkaa omalakisena, rytmillisesti kiinnostavana ja uteliaisuutta herättävänä, muuttuu jossakin vaiheessa itseään toistavaksi, paikoin jopa junnaavaksi.

Jotakin tajunnanräjäytystä jäin siis kaipaamaan. Minua ei haittaa, että kirjan jälkeen jään epävarmaksi siitä, mitä romaanilla oikein haluttiin sanoa. Mutta jonkinlaisen uuden oivalluksen olisin halunnut ottaa tästä mukaani. Tällä kertaa se oivallus jäi tulematta.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva
Teos 2025
245s.