Gisèle Pelicot: Hymni elämälle - Ei enää häpeää

Luin (kuuntelin) tammikuussa Caroline Darianin Et ole enää isäni -teoksen. Kirjailija kertoo siinä koko maailmaa kuohuttaneesta rikoksesta ja siitä seuranneesta oikeusprosessista, kun hänen isänsä Dominique Pelicot jäi kiinni vaimonsa, eli Carolinen äidin, huumaamisesta ja raiskaamisesta, johon osallistui vuosien ajan kymmeniä "tavallisia" miehiä.

Tuosta kirjasta kirjoitin, etten ollut alkuun oikein varma, haluaisinko, tai olisiko edes sopivaa lukea kyseistä kirjaa. Missä menee omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ja sosiaalipornon välinen raja? Kirjan jälkeen olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että sen luin, sillä ajatukseni tapahtumista ja siitä, kuinka monisyisesti ne vaikuttivat koko perheeseen ja ystäväpiiriin, laajenivat melkoisesti. Samalla vahvistui ajatus, että olisi vähintäänkin oikein ja kohtuullista lukea myös äidin ja pääasiallisen uhrin, Gisèle Pelicotin oma teos. Hymni elämälle - Ei enää häpeää ilmestyi maailmanlaajuisesti helmikuussa.

Sanon pääasiallisen uhrin, sillä vaikuttaa selvältä, että myös Caroline Darian, hänen kälynsä ja muutkin sukulaiset ovat joutuneet jossakin määrin ainakin salakatselun ja tirkistelyn uhreiksi. Todisteiden puutteessa ei kuitenkaan ehkä koskaan selviä, mitä kaikkea on tapahtunut. Tämä on myös repäissyt railon perheen välille. Caroline Darian kertoo omassa kirjassaan avoimesti siitä, miten kokee jääneensä ilman äitinsä tukea ja vaille oikeutta.

Oikeuden ja kohtuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että Gisèle Pelicot on toki joutunut käsittelemään aika paljon asioita. Kun on vuosikymmenten ajan ollut naimisissa saman miehen kanssa, joka paljastuukin hyväksikäyttäväksi hirviöksi, sittemmin jopa epäillyksi murhaajaksi, on ehkä ymmärrettävää, että aikuisten lasten tukeminen on jäänyt varsinkin shokkivaiheessa vähemmälle. Pelicotin kirjasta selviää myös, että äiti ja tytär ovat persoonina kovin erilaisia. Siinä missä Gisèle on hillitty, tunteensa sisälleen kätkevä ja niitä yksityisesti käsittelevä ihminen, on Caroline huomattavasti räiskyvämpi, voimakkaasti tunteva ja kulmikkaampi persoona. Siinä missä tytär ei ole ymmärtänyt äitinsä tarvetta tietyllä tapaa ymmärtää ex-miestään ja tämän motiiveja, ei äiti taas ole sulattanut kaikkia tyttären jyrkkiä esilletuloja ja tunteissa vellomista. 

Kriisitilanne tuo erot jyrkästi esille, mutta ne ovat olleet olemassa jo ennenkin. Ihmettelin Darianin kirjaa lukiessa, miksi Pelicot halusi ensimmäiseksi kertoa asiasta vävylleen, mutta nyt tiedän, että äiti tunsi tyttärensä ja arvasi ennakkoon, kuinka uutinen tähän vaikuttaisi. Äidin ja tyttären välien lisäksi myös sisarussarjan kaksi veljestä ovat suhtautuneet tilanteeseen eri tavoin. Kaikki ovat varmasti joutuneet vuosien varrella prosessoimaan tilannetta omilla tahoillaan ja tavoillaan. Vaikka kiilaa perhesuhteisiin on lyötykin, iloitsen siitä, että nyt, vuosien jälkeen perhe (luonnollisesti isää lukuuottamatta) on ilmeisesti alkanut lähentyä toisiaan uudelleen.

Gisèle Pelicotista leivottiin julkisen oikeudenkäynnin aikana feministinen ikoni. Hänen kirjansa jälkeen kuva kirkastuu edelleen. Pelicot ei leivo itsestään sen paremmin sankaria kuin uhria. Nimenomaisesti, hän ei halua olla uhri, vaan on päättänyt, että paras kosto on olla onnellinen ja jatkaa elämää. Hän myös kertoo kirjassaan avoimesti sivusuhteestaan vuosia sitten, samoin kuin eronsa jälkeen löytämästään uudesta rakkaudesta.

Suuri osa kirjasta käsitellään Gisèlen ja hänen ex-miehensä nuoruutta. Tarve ymmärtää miehen motiiveja on suuri, ja jollakin tapaa hän tuntuu niitä ymmärtävänkin - Dominique Pelicotin lapsuus ja nuoruus ei ollut onnellinen. Ja vaikka se ei hirmutekoja tee sen oikeutetummiksi, jonkinlainen motiivi sieltä on esiin kaivettavissa. Se, mikä sitten lopulta lähti viemaan asioita niin pahasti kieroon, jää kuitenkin arvoitukseksi, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Caroline Darianin kirjan jälkeen itse kiinnijäämiseen ja oikeudenkäyntiin johtaneet tapahtumat eivät enää järkyttäneet lukiessa samalla tapaa. Sen sijaan Pelicotin oikeudenkäynnin kuvaus on paikoin ahdistavaa luettavaa. Ajatus siitä, että uhri joutuu päivästä toiseen kohtaamaan oikeudessa kymmenet raiskaajansa, jotka eivät edes kadu tekojaan, niiden tunnustamisesta puhumattakaan, on sanalla sanoen kamala. Pelicot kertoo olevansa tyytyväinen, että hän pyörsi aiemman päätöksensä ja päätti tehdä oikeudenkäynnistään julkisen. Suljettujen ovien takana hän olisi ollut alakynnessä syytettyjen ja heidän asianajaja-armeijansa keskellä. 

Nyt media, ulkona kannustavat mielenosoittajat ja sitä myöten koko maailma olivat oikeussalissa hänen kanssaan ja hänen puolellaan.

Kukaan ei varmasti toivoisi kenellekään sellaista kohtaloa, kuin mitä Pelicotin perhe on kohdannut. Mutta kunnioitan valtavasti sitä, että he ovat astuneet esiin ja tehneet näkyväksi sen, mikä yleensä pysyy piilossa ja saa siksi jatkua.

Lopulta kaikista koskettavin kohta kirjassa oli kuitenkin tämä. Gisèle Pelicot kertoo, miksi käyttää edelleen ex-miehensä sukunimeä: jotta hänen lapsenlapsillaan olisi syy olla Pelicotin nimestä ylpeä. Että se ei muistuttaisi ainoastaan heidän hirveitä tekoja tehneestä isoisästään, vaan myös onnellisesta, vaikeuksista voittajana selvinneestä isoäidistä.

Gisèle Pelicot, Judith Perrignon: Hymni elämälle - Ei enää koskaan häpeää
(Et la joie e vivre 2026)
WSOY 2026
Käännös Lotta Toivanen
Lukija Anna Paavilainen
Kesto 8h 12min