Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Ankeahkon alkuvuoden jälkeen mieleni kaipasi lohtulukemista. Sellaista mikä hoivaa sielua ja muistuttaa ihmisten hyvyydestä. Työpaikan kahvihuoneen kirjanvaihtopisteeltä tarttui mukaan Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus. Muistan, että kirjan ilmestyessä (2016) sitä luettiin paljon blogeissa, mutta en tullut itse siihen tarttuneeksi. Enää ei ollut myöskään minkäänlaista mielikuvaa siitä, mistä tarina kertoo, joten aloitin lukemisen avoimin mielin.

Tarina alkaa vetävästi: menestynyt newyorkilainen lakimies Tin Win lähtee eräänä aamuna kotoaan ja katoaa. Jäljet päättyvät Bangkokiin. Vuosia myöhemmin Tin Winin aikuinen tytär Julia saa käsiinsä isänsä vanhan rakkauskirjeen ja päättää sen innoittamana lähteä isänsä kotimaahan Burmaan tätä etsimään.

Tähän asti kirjan juoni tuntuikin selkeältä ja kiinnostavalta. Kirjan kerronnassa vuorottelivat takaumat Tin Winin nuoruudesta ja toisaalta Julian ja U Ba'n keskustelut. Julia kohtaa U Ba'n Burmassa ja tämä alkaa kertoa naiselle Tin Winin tarinaa. Tässä vaiheessa Julia, jonka kirjan alun perusteella oletin päähenkilöksi, muuttuukin statistiksi. Romaanin keskiössä on Tin Winin ja Mi Min sydäntäsärkevä rakkaustarina. 

Sendker on upottanut tarinaan monta shokkielementtiä: on Tin Winin katoaminen, joka lopulta häipyy taustalle. Tin Winin lapsuus on ollut hyvin traaginen, täynnä hylkäämisen kokemuksia ja sairautta. Myös Mi Mi on synnynnäisesti rampa. Käänteet, jotka johtavat lopulta siihen, että Tin Win päätyy toiselle puolelle maailmaa, ovat myös täynnä dramatiikkaa. Osa käänteistä tuntuu vähän halvoilta - lukijalta kalastellaan tunnreaktioita kuin Colleen Hooverin romaaneissa ikään.

Ylevyyttäkin romaanista löytyy: itämainen elämänviisaus ja filosofia, mystiikka, luonteva ja kunnioittava suhtautuminen rakkauteen, kuolemaan, kaikkiin elämän eri osa-alueisiin. Ja toisaalta elämää suurempi rakkaustarina, joka voittaa kaikki esteet, ylittää valtameret ja kestää vuosikymmenten eron.

Kokonaisuus on sanalla sanoen outo. Jos lähdin hakemaan lempeää ja ihmisen hyvyyteen uskon palauttavaa lukemista, sitä kieltämättä sain, mutta loppujen lopuksi minulle jäi kuitenkin vähän epäselväksi, mitä kirjailija halusi tällä kaikella sanoa. Tuntuu kuin hänelle itselleenkään ei olisi ollut ihan selvää, minkälaista romaania on oikein kirjoittamassa. Elementtejä on paljon ja ne eivät ole keskenään harmoniassa.

Koska kirja jätti minut lievän hämmennyksen valtaan, kävin blogikierroksella lukemassa, mitä kollegat ovat tästä aiemmin miettineet.

Kirsin Book Clubissa mielipiteet jakaantuivat: kirjaa pidettiin aikuisten satuna, taianomaisena ja runollisena, toisaalta liiankin söpönä ja siirappisena. Tunnistan molemmat kuvaukset.

Hemulin kirjahyllyssä teosta pidetään aikalailla täydellisenä pakettina, joskin "ajoittainen yleinen imelyys, jossain määrin myös kliseisyys" kiinnitti myös hänen huomionsa.

Anneli kiitti Kirjojen kuisketta -blogissa romaania Burman historiaan tutustuttamisesta. Totta!

Jan-Philipp Sendker, saksalainen Stern-lehden kirjeenvaihtaja, on jatkanut sarjaa kahden kirjan verran. Burmaan palataan myös romaaneissa Sydämen ääntä ei voi unohtaa- sekä Sydäntemme kaihoisa syke -romaaneissa. Uskon tämän ensimmäisen osan luettuani ja seuraavien osien nimien perusteella, että minulle sarja on turhan makea, joten tuskin tulen näiden parissa jatkamaan.

Mutta näin ystävänpäiväänhän siirappisuus sopii. Siispä, hyvää ystävänpäivää!

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Das Herzenhören 2002)
Gummerus 2016
Käännös Anuirmeli Sallamo-Lavi
326s.