Sophia Jansson: Kolme saarta - isä, äiti ja minä

Tuttua tarinaa, mutta uudenlaisesta näkökulmasta. Sophia Jansson, Tove Janssonin veljentytär ja Lars Janssonin tytär, palaa lapsuusvuosiinsa omaelämäkerrassaan Kolme saarta - isä, äiti ja minä. Lapsuutta väritti tiivis perheyhteisö, kesät Suomenlahden saaristossa, lukuisat hauskat juhlat boheemin kulttuuriväen kesken - sekä äidin alkoholismi, katoaminen ja kuolema Sophian ollessa aivan pieni. Tätä seurasi hiljaisuus; Lasse-isä ei juuri lapsensa äidistä puhunut, ja harvat tietonsa Sophia sai aikuisena muilta sukulaisilta.

Kirja kertoo Sophia Janssonin tutkimusmatkasta omien vanhempiensa nuoruuteen. Hän on käynyt läpi suuren määrän kirjeenvaihtoa, erityisesti ahkerasti kirjeitä vaihtaneiden Toven ja Tuulikki Pietilän jäämistöstä, ja rakentanut siten pala palalta kuvaa siitä, mitä hänen äidilleen oikeastaan tapahtui ja miksi niin kävi.

Kirjan nimi viittaa Sophian elämän tärkeisiin saariin Pellingin saaristossa, Ibizalla ja Tongalla. Ibizalla Sophia eli vanhempiensa kanssa elämänsä ensimmäiset talvet. Lassella ja Tovella oli puolestaan nuoruudessaan hauska haave matkustaa, ja kenties muuttaakin, toiselle puolelle maapalloa - Tongalle. Kuinka tosissaan sisarukset olivat, siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta niin pitkälle Lars meni, että kirjoitti saaren viranomaisille ja tiedusteli mahdollisuutta muuttamiseen. Lupa evättiin kohteliain sanakääntein.

Koronan jälkeen Sophia päätti viimein toteuttaa edellisen sukupolven haaveen ja matkustaa puolisonsa kanssa Tongalle. Matka toimii menneisyyden tutkimisen aktivaattorina, ja siten puolustaa paikkaansa kirjassa, mutta jää muuten hieman kokonaisuudesta irralliseksi. Tongalla ei sinänsä selviä tai tapahdu sukuhistorian kannalta mitään kovin erityistä, ja lukiessa olo on enemmänkin kiusaantunut siitä, miten hyväosainen länsimaalainen köyhää maata ja sen asukkaita tarkkailee. Pisteet toki kirjailijalle rehellisyydestä matkakokemustensa kuvaamisessa.

Kirjan varsinainen ja rikkain anti alkaa Tonga-kuvauksen jälkeen. Yhdistelemällä kirjeistä ja muista lähteistä saamiaan tietoja sekä omia muistikuviaan Jansson kuvaa kiehtovasti suvun vaiheita, laajaa ystäväpiiriä, taiteilijaelämäntapaa ja saaristolaiselämää. Vaikka Toven ja Larsin lapsuudenperhe ei ollut millään tapaa ongelmaton, en toisaalta voi olla ihailematta keskusteluja, joita perheenjäsenet kävivät keskenään tasavertaisina taiteilijoina. He luottivat toisiinsa kuin vuoreen, mitä tuli oikean ja ankaran palautteen saamiseen kesken olevista tuotoksista.

Taiteen tekemisen lisäksi järjestettiin hippoja, muutettiin saaristoon kesäksi, rakennettiin majoja ja myöhemmin taloja ennakkoluulottomasti, miettimättä, osataanko ja pystytäänkö. Yhtäläisyyksiä muumiperheen filosofiaan ei voi olla näkemättä. Perhe rakasti seikkailuja ja esimerkiksi pahoihin myrskyihin suhtauduttiin upeina elämyksinä, ei uhkaavina ja pelottavina asioina.

Vaikka en aivan yhtä rohkea ja reipas olekaan, tunnistan asenteessa siitä huolimatta jotakin tuttua. Tunnistan myös sen, että ollaakseen positiivinen, tarvitaan turvallinen, jopa etuoikeutettu kasvuympäristö. Janssonit eivät kylpeneet rikkauksissa, kirjan mukaan välillä kärsittiin suoranaisesta puutteesta, mutta tosiasiassa kyseessä oli varsin keskiluokkainen perhe kotiapulaisine päivineen. Tulevaisuuteen on helppoa uskoa, jos menneisyydessä on kokemuksia siitä, että tulevaisuudenusko kannattaa.

Traumaattinen lapsuus

Ja tässä ehkä olikin suurin ero Janssoneiden ja Anita Leschin välillä. Nita, josta myöhemmin tuli Sophian äiti ja Lassen vaimo, ei ollut saanut elää rakastavan perheen keskellä. Hänen äitinsä oli luopunut lapsesta ja pieni Anita kasvoi lastenkodeissa. Vaikka äiti myöhemmin jollakin tapaa palasikin tyttärensä elämään, eivät he koskaan esimerkiksi asuneet yhdessä, sittenkään, kun Ester-äiti oli saanut oman elämänsä vakiinnutettua. Äidin hylkääminen ja lapsuuden kipeät kokemukset olivat kuin märkivä haava, josta Nita kärsi ilmeisesti koko elämänsä.

Sophiakaan ei ollut rakkauslapsi. Hänen olemassaolonsa on ylipäätään pienoinen ihme, sillä Lars tunsi enemmän vetoa miehiin ja Nita naisiin. Nuoret kuitenkin kuuluivat vuosien ajan samaan ystäväpiiriin, ja kerrankos ystävien kesken tapahtuu erinäisiä asioita. Käänteentekevää kuitenkin on, että Lasse halusi kantaa vastuunsa, vei Nitan vihille ja ensimmäisten vuosien ajan Sophialla oli ympärillään yhtenäinen ydinperhe, ainakin näennäisesti.

Kirjaa lukiessa oli piinallista seurata, miten vaikeaa Nitan olin sopeutua Janssoneiden elämänmenoon. Perhe toki otti Nitan mukaan kohteliaasti, ystävällisesti ja varmasti myös aidosti, mutta toisaalta he olivat ystävällisyydessään järkähtämättömiä - ikään kuin eri sarjaa - tai ehkä paremminkin aivan eri puusta veistettyjä. Perheyhteisö oli tiivis, ja vaikuttaa siltä, että mikäli siihen halusi kuulua, siihen oli sopeuduttava. Kaikista parhaiten Janssonin sisarusten puolisoista siihen pystyi Tuulikki eli Tooti. Eikä Janssonienkaan perheidylli ollut täydellinen: vaikeista aiheista tai tunteista ei mielellään puhuttu ääneen.

Kolme saarta herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta luin suurella mielenkiinnolla ja eläytyen perheen elämästä, bongailin mielihyvällä muumeista ja muusta Janssonien taiteesta tuttuja yksityiskohtia. Talvella lukemani Kesäkirja (ja katsomani elokuva) avautui nyt aivan toisella tavalla. Toisaalta välillä epäröin, miksi oikeastaan todistan kirjailijan henkilökohtaisen trauman purkamista. Onhan kyseessä äärimmäisen kipeä asia, äidin menetys. Taannoin luin eräästä haastattelusta sitaatin, joka jäi mieleeni:  ei pidä mennä haavat auki huutelemaan. Kirjoittaminen on selkeästi ollut Sophia Janssonille tapa käsitellä tapahtunutta ja tehdä jonkinlainen rauha menneisyytensä kanssa. Mutta tämän prosessin seuraaminen tuntui paikoitellen tirkistelyltä. 

Sophia Jansson ei toki ole suinkaan ainoa perhetraumansa kirjaksi purkaneista, ja tässä tapauksessa hän samalla luo myös kiinnostavan katsauksen tunnetun taiteilijaperheen elämään. 

Hakematta mieleen tulee viime vuosina ilmestyneistä kirjoista Joonatan Tolan Punainen planeetta ja Hullut ihanat linnut. Siinä missä Tolan lapsuuden synkimpiä traumoja käsittelevien teosten lukijaa suojaa kirjailijan mainio, lapsen näkökulmasta tapahtuva kerronta, Kolmessa saaressa liian ahdistavuuden pitää loitolla Janssonien perhe sekä se fakta, ettei Sophia Janssonilla ole kovin paljon muistoja äidistään. Toven ja Tuulikin kirjeistä kuitenkin paljastuu, kuinka pieni lapsi reagoi turvattomuuden tunteeseen. Nämä kohdat, samoin kuin kirjailijan viimeisimmät muistikuvat äidistään, puristivat lukijan sydämen kasaan.

Tämä teos jääkin pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Ajatukset jäävät toisaalta idylliseen saaristomaisemaan, toisaalta siihen kurjuuteen, mitä liian moni lapsi joutuu alkoholin ja muiden päihteiden takia kohtaamaan.

Sophia Jansson: Kolme saarta - isä, äiti ja minä
Siltala 2025
Suomennos Jyrki Kiiskinen
250s.