Paavo Teittinen: Pitkä vuoro

Jos minulla olisi valta maan päällä, myöntäisin Tieto-Finlandian, valtion tiedonjulkistamispalkinnon ym. huomionosoitukset Paavo Teittisen Pitkälle vuorolle.

Tämän kirjan lukeminen on epämukavaa. Ja niin sen kuuluukin olla, onhan kirjan aiheena ihmiskauppa, pakkotyö ja moderni orjuus, joka on läsnä silmiemme edessä, ja siitä huolimatta näkymättömissä jokapäiväisessä arjessamme.

Minulle epämukavuus on myös henkilökohtaista ja konkreettista. Yksi Teittisen seikkaperäisesti kuvaamista tapauksista on minulle hyvin tuttu. Olen tuntenut erään ihmiskaupasta tuomitun kohtuullisen hyvin. Tai niin luulin. Emme olleet ystäviä, yhteys syntyi työn kautta, mutta yhtä kaikki olen juonut lukemattomat kerrat kahvia saman pöydän ääressä, jutellut lapsista, kätellyt henkilöä, joka myöhemmin paljastui ihmiskaupan uhriksi. Mielestäni tuomitut olivat mukavia, suorastaan ihastuttavia ihmisiä. Kun totuus lävähti kasvoille, se oli melkoinen shokki. Viikkokausia pyörittelin mielessäni ajatuksia jonkinlaisesta väärinkäsityksestä, ja selitin tapahtumia parhain päin, vaikka se käytännössä mahdotonta olikin. Mutta niin vaikea oli myöntää arvioineensa jonkun ihmisen aivan väärin, että tapahtumia tuntui mahdottomalta uskoa. Teittisen ansiokkaat (ja palkitut) journalistiset artikkelit olivat keskeisessä osassa asian prosessointia. 

Tapauksesta on jo joitakin vuosia, mutta tapahtumat ja niiden herättämät tuntemukset palautuivat mieleen kirjan myötä.

Pitkä vuoro oli eräällä tavalla jopa korjaava kokemus. Nimittäin siinä mielessä, että luulen nyt ymmärtäväni hieman paremmin sitä mysteeriksi jäänyttä asiaa, miksi kivat ja ”tavalliset” tuntemani ihmiset olivatkin ihmiskauppiaita. Ihmisiin luottamiseni oli/on kenties naiivia, mutta ihan symppistä. Ihmiskauppiaat ovat tekemisissään taitavia. Kolikon kääntöpuoli on, että ymmärrän nyt, kuinka paljon ahdistuneempi minun pitäisi olla kaikkialla ympärillämme rehottavasta ihmiskaupan avulla tehdystä työstä. Työstä, josta me valtaväestössä hyödymme selvästi. 

Kuka siivoaa toimistomme, entä hotellihuoneemme? Kuka valmistaa ruoan etnisessä ravintolassa, tai kuka kerää ostamamme mansikat tai metsämarjat? 

Teittinen osoittaa, ettei moderni orjuus ole ihmisten lukitsemista kahleisiin ja häkkeihin. Sille ei ole tarvetta, sillä kahleet ovat näkymättämät: taloudelliset, sosiaaliset, poliittiset, yhteiskunnalliset. Jos sinulta otetaan pois passi ja tilisi käyttöoikeus sekä uhataan vielä oleskeluluvan menettämisellä, mahdollisuudet vaikuttaa omaan kohtaloon ovat pienet. Puhumattakaan mahdollisista lähtömaissa odottavista velkojista, jotka uhkailevat perhettä ja sukua. Moni Suomeen tulija ei luota poliisiin tai muihin virkamiehiin, koska kotimaassa siihen ei ole mitään syytä. Tosin Pitkän vuoron luettuaan ei voi olla pohtimatta, onko syytä luottaa Suomessakaan. Niin monessa tapauksessa uhrit ovat saaneet poliisien tai muiden viranomaisten taholta parhaimmillaankin välinpitämätöntä kohtelua, monessa tapauksessa syytteet paljon pahemmastakin ovat perusteltuja. 

Teittisen tekemien haastattelujen pohjalta on myös piinallisen selvää, kuinka lainsäädäntömme ei ole pysynyt ihmiskauppiaiden kyydissä. Usein laki suorastaan on rikollisten, ei uhrien puolella, vain sen takia, ettei lainsäädännössä tunnisteta vinoutuneita rakenteita ja järjestäytyneen rikollisuuden tapaa toimia.

Sillä järjestäytyneestä rikollisuudesta tosiaan on kysymys. Jos kyseessä olisikin jokin yksittäinen tekijä tai liiga, ongelmaan olisi helpompi tarttua. Mutta taustalla on vuosikymmenten ns. maan tapa. Kun julkishallinto kilpailuttaa koulujen ja päiväkotien siivouksen, raha ratkaisee. Kukaan ei kysele, miten näin edullisiin ja nopeisiin palveluihin on mahdollista päästä. Samalla poljetaan niitä yrityksiä, jotka pelaavat reilua peliä. 

Eikä kyseessä ole vain Suomen maan tapa, vaan myös lähtömaan tapa. Useissa köyhissä maissa on täysin normaali käytäntö maksaa ns. kynnysrahaa päästäkseen länsimaihin töihin. Jos rahaa ei satu olemaan, sitä lainataan. Lainan voi maksaa takaisin tekemällä työtä palkatta. Jonkin aikaa vain, sitten uusi ihana elämä länsimaassa voi alkaa. Karu todellisuus paljastuu uhreille vasta uudessa maassa, eikä silloin ympärillä ole turvaverkkoja, eikä ymmärrystä länsimaisesta oikeusjärjestelmästä.

Me suomalaiset taasen luotamme oikeuden toteutumiseen liiaksikin. Ajattelemme, että jos jokin väärinkäytös on noussut julkisuuteen, se on varmasti myös hoidettu. Jos viranomaiset antavat väärin menetelleen siivousfirman tai ravintolan jatkaa, silloinhan kaiken täytyy olla hyvin, ja epäkohdat korjattu. Eikö niin?

Kirjan taustalla on vuosikausien pitkä journalistinen työ, kymmenien ellei satojen ihmisten haastattelut, lukematon määrä tietopyyntöjä, oikeudenkäyntipöytäkirjoja,  byrokratiaan ja viranomaistyöskentelyyn perehtymistä. Kyseessä onkin silmiä avaava teos. Soisin jokaisen suomalaisen lukevan Pitkän vuoron. Kirjan luettuaan katselee ympäristöään väkisinkin uusin silmin. Näkymä ei ole kauniimpi, mutta todempi se on.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro

Gummerus 2025

Äänikirjan kesto 13h 57 min

Lukija Juhani Rajalin