Olivier Norek: Talven soturit

Olen lukenut talvisodasta niin monta kirjaa, että ajattelin kaiken tarpeellisen olevan jo sanottu, ja luettu. Olin väärässä.

Tarvittiin ranskalainen kirjailija Olivier Norek ja uudelleen hulluksi muuttunut maailma tuomaan talvisodan 105 kunnian päivää tuoreella tavalla esille. 

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että Talven soturit on maailmanluokan kirjallisuutta. On meidän suomalaisten onni, että Norek kiinnostui juuri talvisodasta ja omistautui sen tutkimiselle. Kirjailija on perehtynyt taustamateriaaleihin, tehnyt haastatteluja, muuttipa jopa marraskuusta maaliskuuhun asti Suomeen asumaan kokeakseen talvipakkaset itse ihollaan. Omistautuminen näkyy. Norekilla on ilmiselvä tarinankertojan lahja, mutta tässä tapauksessa hän ei vain kerro, vaan myös elää ja hengittää henkilöhahmojensa kohtaloita. Lopputuloksena on huikea romaani, ja voisin aloittaa sen heti uudelleen loppuun päästyäni.

Norek on valinnut näkökulmakertojikseen joukon henkilöitä; erityisesti legendaarisen tarkka-ampuja Simo Häyhän, hänen toverinsa ja komppanianpäällikkönsä. Ovatpa mukana marsalkka Mannerheim ja yleisesikunnan päällikkö Airo sekä joukko sotaa seuraavia ranskalaisia. Puhumattakaan rintamalinjan toisella puolella hyökänneestä neuvostarmeijasta, jonka komentajat olivat kahden tulen välissä ihan kirjaimellisesti. Politrukit pitivät huolta, että aatteelle pysyttiin uskollisina, silloinkin kun siinä ei ollut mitään järkeä.

Jostakin silmiini osui ylistys: kirjaa ei uskoisi ei-suomalaisen kirjoittamaksi. Kehu on sinänsä vähän hassu, mutta ymmärrän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan. Kun lauhkean ilmaston kirjailija alkaa kirjoittamaan 85 vuoden takaisesta sotimisesta pahimmillaan 50 asteen pakkasessa, olisi helppoa astua jossakin kohtaa harhaan. Eipä sillä, että minullakaan olisi kokemusta talvisodankäynnistä, mutta talvesta on sen verran, että kuvauksen autenttisuuden ylistämiseen on helppo yhtyä. Sanoisin kuitenkin, että "ulkopuolisuudesta" on tässä tapauksessa vain hyötyä. Olen lukenut paljon suomalaisten kirjoittamia sotakirjoja, jotka on kirjoitettu ennen kaikkea suomalaisille. Talven sotureissa ei ole kyse siitä: Norek ei ota itsestäänselvyytenä mitään, vaan kertoo tarinan kokonaisena - eikä oleta, että mitkään asiat olisivat lukijalle itsestäänselvyyksiä. Lopputulos on vaikuttava todistus urhoollisuudesta.

2020-luvulla talvisota on ajankohtaisempi kuin vuosikymmeniin. Ei tarvitse tuntea Ukrainan sodan tapahtumia kovinkaan syvällisesti huomatakseen, että historia on toistanut vuoden 2022 helmikuusta asti itseään. Venäjä painaa päälle vahvemman oikeudella, surkealla sotataktiikalla, kehnolla vihollistuntemuksella ja armeijan ohuella motivaatiolla. Se ei riitä sodan voittamiseen, mutta vahvamman oikeus riittää jatkamaan sotaa epäinhimillisen pitkään. Maailman sympatiat ovat pienemmän puolella, mutta tuen konkretisoituminen puheista teoiksi on riittämätöntä. Daavidin lailla taistelleelle altavastaajalle se tietää kylmää kyytiä, siitä huolimatta, että itsensä ovat ylittäneet niin kansakunta kuin yksittäiset kansalaiset lukemattomia kertoja. Suomalaiset tietävät kaiken tämän, ja juuri siksi sympatiamme ukrainalaisia kohtaan on niin suurta.

Talven sotureista paistaa läpi sodan mielettömyys. Sotia sytyttävät ne, jotka eivät itse ole taistelurintamalla. Esimerkiksi ukrainalaisten kohtaloiden kannalta kuvaavaa on, että iso joukko heistä koki matkansa pään Suomen pakkasissa talvisodan aikana. He kävivät sotaa isovenäläisten puolesta, aseisiin pakotettuina, puutteellisesti varustettuina ja ravittuina. 

Mieletöntä sota on myös yksilön kannalta. Tässä kirjassa mielettömyys tiivistyy Simo Häyhän hahmoon. Häyhä oli tuikitavallinen rautjärveläinen mies, joka olisi taatusti kaikista mieluiten elänyt elämäänsä kotikylällään kaikessa rauhassa. Talvisodan sytyttyä hänestä kuitenkin tuli poikkeuksellisen ampumalahjakkuutensa vuoksi sankari ja legenda, Bélaja smert - valkoinen kuolema, kuten hänet vastustajan puolella tunnettiin. Melkoinen taakka kannettavaksi. Häyhästä tuli legenda hänen ammuttuaan muutaman kuukauden aikana yli 500 vihollista. Mutta paljoako siitä hänelle oli iloa, kun viereltä menivät parhaat ystävät, ja sodan loppuvaiheessa puolet omista kasvoista? Sodan jälkeisinä vaaran vuosina Häyhä joutui pitämään matalaa profiilia. Sodanjälkeisessä ilmapiirissä hänellä oli syytä pelätä turvallisuutensa puolesta.

Vastausta ei tarvitse kauaa miettiä. Vaikka Häyhän kotitaloon ei ollutkaan enää palaamista, sai hän kuitenkin elää elämänsä itsenäisessä Suomessa. Talvisota oli ja on edelleenkin todellinen ihme, ja loistava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun altavastaaja tuntee, uskoo ja tietää olevansa oikeuden puolella. Samanlaista ihmetarinaa olemme seuranneet kohta neljän vuoden ajan Ukrainassa.

Ymmärrän hyvin, että näinä päivinä, kun sotapuhetta tulvii ovista ja ikkunoista, sotakirjaan tarttuminen saattaa tuntua ajatuksena vaikealta. Jos ei halua lukea kuolemasta, tappamisesta ja ihmisen sisällä heräävistä pimeistäkin puolista, Talven sotureihin ei kenties kannatakaan tarttua. Mutta haastanpa silti vähän. On etuoikeus valita, millä mieltään rasittaa. Vaikka kirjan kaikki tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin, lohduttomiinkin sellaisiin, on tarinassa myös ripaus seikkailun tuntua, Suuren Kertomuksen makua. Se on tarina sankaruudesta, ei toimintaelokuvista tutulla machomaisella tavalla, vaan hiljaisena luonteenlujuutena. Se antaa tuskoa siihen, että yhdenkin yksilön tekemillä valinnoilla on suuren maailman myllerrysten keskellä vaikutusta. Se voi olla vihollisen pysäyttämistä luodeilla. Toisaalta se voi olla myös inhimillisyyden hetki, jolloin jättää ampumatta, koska ei ole aivan pakko.

Ainakin minulle tämä romaani oli kaikessa taituruudessaan ja upealla kielellään myös terapeuttinen kokemus  - ehdottomasti tämän vuoden parhaimmistoa.

"Oli kuitenkin ollut onnellisiakin päiviä, kallis rauhan aika. Oli ollut eilinen, hetki ennen helvettiä."

Olivier Norek: Talven soturit (Les guerriers de l'hiver 2024)
Otava 2025
Suomennos Susanna Tuomi-Giddins
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen
Äänikirjan kesto 11h 34min