Joonatan Tola: Punainen planeetta

Yksi alkuvuoden puhutuimpia teoksia on ollut Joonatan Tolan Punainen planeetta. Ihmekös tuo, sillä autofiktiivisen romaanin tapahtumat perustuvat ainakin osittain tositapahtumiin. Kirjan henkilöistä osa on myös ollut jollakin tapaa julkisia henkilöitä ja kirjailijan sisko on yksi tämän päivän suosituimpia kotimaisia näyttelijöitä. Ja tapahtumat tarjoavat runsaasti lööppivalmista kamaa.

Itse kuitenkin aloitin kirjan kuuntelun äänikirjana autuaan tietämättömänä mistään tästä. Kirjan kansikuva ja kiinnostava esittelyteksti veti minua puoleensa, taisinpa lukea jonkin kehuvan bloggauksenkin. Sen jälkeen olen kuunnellut äänikirjaa hyvin hitaasti, niin nautittavaa on ollut matka Tolan ihmeellisen perheen kanssa.

Eipä sillä, että elämä Tolan perheessä olisi ollut millään tapaa nautittavaa. Itse asiassa romaanin yksi keskeisimpiä näkökulmia on lapsen, kertojan itsensä kokemus perheestä, jossa vanhemmat eivät pysty tarjoamaan turvaa sen paremmin itselleen kuin lapsilleen. Ajatus on häiritsevä siksi, että kysymys on ainakin osittain faktapohjaisista tapahtumista ja vielä häiritsevämpi siksi, että samankaltaisissa oloissa elää tälläkin hetkellä lukemattomia lapsia ilman, että hyvinvointivaltion koneisto pystyy heitä auttamaan.

Kirjan alkupuolella äänikirjan kuuntelun painopiste oli kuitenkin enemmän nautinnon puolella. Nautin Tolan lentävästä lauseesta ja vinosta huumorista, jolla hän kuvaa isovanhempiensa ja tämän lasten eriskummallista elämää. Polion jälkeen koneavusteisesti elävä isoisä, joka takoo merkittävän summan muun muassa TV-kriitikkona. Isoäiti, jota hänen taiteilijapoikansa Mikko, kirjailijan isä, kutsuu vähemmän lempeästi Hurtaksi.

Ja tuo Mikko, elämäntapataiteilija Mikko J. Tola, jonka sykähdyttävin, ehkä ainoa, joka tapauksessa hirvittävä taideteoksensa on hänen elämänsä. Mies, joka kuulee päässään natsiupseerin kehotukset itsemurhaan, kulkee rautasaappaissa ja käy polveilevaa, vuoroin vailla pidäkkeitä hyökkäävää ja pian jo madellen peräytyvää hyökkäyssotaa äitiään vastaan. Siinäpä hahmo, joka ei taatusti jätä ketään kylmäksi!

Tämän kaiken vastapainona kertojan lapsenääni, niin viaton, hieman puhevikainen. Ja hänen sisaruksensa, jotka kukin omaksuivat heille tarjolla olleet roolit, perheen aikuisen, perheen kapinoitsijan, kuka minkäkin.

Sitä mukaa kun lasten lukumäärä kasvaa, isän hulluus syvenee ja äidin MS-sairaus pahenee, kasvaa myös kuulijan epätoivo. Tuntuu kestämättömältä, että lapset joutuvat elämään sellaista elämää. Mietin Tolan perhettä, mietin omaa lapsuuttani - olemme samanikäisiä kirjailijan kanssa. Kuinka erilaisissa todellisuuksissa eletäänkään, vaikka meillä on jopa sama viitekehys, Itä-Suomi, lapsuutemme näyttämönä. 

Mutta Mikko J. Tolan koti ei ollut missään, ei Helsingissä, eikä varsinkaan maalaisten keskellä Itä-Suomessa. Se oli Punaisella planeetalla, mutta ei sekään tuonut lopulta rauhaa.

Pidin tästä teoksesta tavattoman paljon. Eikä kyse ole pelkästään uskomattomasta tarinasta, vaan ennen kaikkea siitä, kuinka se on kerrottu. Punainen planeetta on hätkähdyttävä, humoristinen ja pohjattoman surullinen. Jo tässä vaiheessa vuotta sen sanon: yksi tämän vuoden vahvimpia esikoisromaaneita.

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Otava 2021 (Elisa Kirjan äänikirja)
Kesto 11h 2 min
Lukija Ilkka Villi