Wanted: Tarina miehen ja naisen välisestä (platonisesta) ystävyydestä
America Ferreran ja Ben Feldmanin roolihahmot päätyvät vielä yhteen. Toivottavasti olen väärässä! |
Se iski odottamatta ja pyytämättä viime viikonloppuna, kun aloitimme tyttäreni kanssa Superstore-sarjan katsomisen. Romanssiahdistus.
Sarja on mukavaa, hauskaa ja kepeää katsottavaa. Olen nauranut jo monta kertaa ääneen. Jo ensiminuuteilta lähtien on kuitenkin selvää, että ennemmin tai myöhemmin America Ferreran esittämä Amy ja Ben Feldmanin Jonah on "tarkoitettu toisilleen". Olemme menossa vasta sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella, joten oletan, että pariutuminen tapahtuu joskus kakkos- tai kolmoskaudella, ja draaman kaaren kannalta välttämätön väliaikainen ero ja paluu yhteen sitten sitä seuraavilla.
Toivon totisesti, että olen väärässä. Jos näin on, pliiiiis, älkää paljastako sitä. Jos Amy ja Jonah todentotta pysyvät vain ystävinä, tulen yllättymään iloisesti. Epäilen sitä kuitenkin vahvasti. Me Hollywood-narratiiviin sisällekasvaneet kyllä haistamme potentiaalisen romanssin. Ja tähän narratiiviin kuuluu se, että nais- ja miespäähenkilöiden välille kehittyy enemmin tai myöhemmin romanttinen jännite ja suhde. Komediassa tarina saa onnellisen lopun ja prinsessa prinssinsä, draamassa välttämättä ei.
Tyttärelleni tämä ei onneksi ole niin ilmiselvää. Lasten ja nuorten kirjallisuudessa ja elokuvissa käsitellään ystävyyttä enemmän. Tyttärelläkin on useita poikapuolisia kavereita, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Toivottavasti näin on myös jatkossa.
Tässä vaiheessa on mainittava, että tietoisesti käsittelen nyt asioita varsin yksisilmäisesti heteronormatiivisesta
ja sukupuolten moninaisuuden huomioonottamatta jättävästä näkökulmasta. Tämä johtuu siitä, että valtaosa elokuvista,
tv-sarjoista ja romaaneistakin edustaa tätä samaa valtavirtaa. Mutta eivät
ennakkoluuloista vapaita ole muunkaanlaiset tarinat. Päin vastoin, marginaalisten hahmojen osa on usein toistaa vielä enemmän ennakkoarvattavia juonenkäänteitä. Tämä on kuitenkin aihepiiri, joka ansaitsee ihan oman käsittelynsä. Joten jatkossa puhun vain tylsästi miehistä ja naisista.
Aika ajoin julkisessa keskustelussakin nousee esille aikuisten ihmisten yksinäisyys ja se, kuinka vaikeaa aikuisiällä on saada ystäviä. Väittäisin, että asiaa ei ainakaan helpota se, että merkittävä osa potentiaalisista ihmisistä on monelle poissuljettuja mahdollisuuksia. Emme uskalla ystävystyä vastakkaisen sukupuolen kanssa, koska pelkäämme, että tämä voisi johtaa väärinkäsityksiin joko ystävän tai muiden ihmisten kanssa. Merkittävä osa näistä pohdinnoista on populaarikulttuurin synnyttämiä tai ainakin ruokkimia epäilyksiä.
Elokuvissa, TV-sarjoissa ja kirjoissa henkilöt tuskailevat usein friend zonelle joutumista. Mutta jos on olemassa tahaton kaverivyöhyke, niin on myös romanssivyöhyke, love zone, joka tekee eri sukupuolien välisten, platonisten ystävyyssuhteiden syntymisestä vaikeaa. Vaikeaa se on yhteiskunnan luomien ulkopuolisten paineiden ja odotusten takia, ja vaikeaa se on myös meidän omien päidemme sisälle sisäänkirjoitettujen narratiivien vuoksi. Ja näitä ennakko-oletuksia Hollywood ja populaarikulttuuri ylipäänsä ruokkii.
Ajatus: mies ja nainen eivät voi olla ystäviä, on taajaan toistettu ja usealle ihmiselle myös väistämättömänä totuutena mieleen painettu. Voivatko mies ja nainen esimerkiksi olla keskenään ystäviä, vaikka he olisivat parisuhteissa toisten ihmisten kanssa? On paljon mahdollista, että ystävien puolisot tuntevat mustasukkaisuutta ja vaikka he eivät tuntisikaan, ympäristö voi kummastella moista, perusnarratiivista poikkeavaa käytöstä. Tämä on harmillista, sillä moni upea ystävyyssuhde voi jäädä syntymättä tai hiipua vain sen takia, että uskomme tavallisen ystävyyden olevan mahdotonta eri sukupuolien kesken.
Kaikki ei suinkaan ole Hollywoodin tähtitehtaan vika. Reviiritietoisuus, mustasukkaisuus ja uskollisuuden kunnioittaminen (ja uskottomuuden pelkääminen) ovat toki paljon vanhempaa perua ja syvästi inhimillisiä tuntemuksia. Mutta kovin hanakasti me näihin konservatiivisiin olettamuksiin tartumme vielä 2020-luvullakin.
Tästä aiheesta on muutama vuosi sitten kirjoittanut sanomalehti Karjalaisessa oivallisen kolumnin psykologi Anne Haikola otsikolla: Miesten ja naisten välisestä ystävyydestä.
Haikolakin viittaa kirjoituksessaan populaarikulttuuriin, eli Kun Harry tapasi Sallyn -elokuvaan, jossa päähenkilö esittää tuon niin usein toistetun "totuuden" siitä, etteivät mies ja nainen voisi olla keskenään "vain" ystäviä.
"Kerran sanoin sivulauseessa lounaspöydässä, että olisipa kiva tutustua tiettyyn hauskalta vaikuttavaan puolueaktiiviin (mies). Vieressäni istuva kultakutri kiirehti heti ojentamaan minua sormi pystyssä: ”Joo, mutta muista, Anne, että se on varattu.
Missä vaiheessa ihmisiin tutustuminen on alkanut olla synonyymi romanssille? Miksi saan haluta tutustua Sannaan ilman oletettuja taka-ajatuksia, mutta Santeriin en?"
Palatakseni Superstoreen, olen toistaiseksi viihtynyt sen parissa oikein hyvin. Mutta yhtä aikaa minusta on puuduttavaa se, että tiedän (tai uskon tietäväni) Amyn ja Jonahin päätyvän vielä yhteen. Haluaisin katsella asioita ennakkoluulottomammin silmin, kuten tyttäreni tekee ja ennen kaikkea toivon, että saisimme molemmat katsella entistä enemmän tarinoita myös "pelkästä" ystävyydestä.
Minua puuduttaa myös se, että kielessämme on näitä lukuisia sanontoja, jotka arvottavat ystävyyden huonommaksi kuin romanttisen suhteen: olemme vain ystäviä, pelkkiä ystäviä', ystävyyttä vain, ei mitään sen kummempaa tai vakavaa. Kuka keksi, että ystävyyttä täytyy vähätellä, muuten se on potentiaalinen riski parisuhteille?
Jos haluamme kannustaa ihmisiä yhteisöllisyyteen, ilojen, surujen ja arjen jakamiseen, eikö meidän silloin pitäisi myös kertoa sellaista tarinoita, jotka luovut uskoa ystävyyden mahdollisuuteen ja arvokkuuteen, siihen, että ystävyys riittää ja on hyvä asia? Kun meillä on mielessämme esimerkkejä siitä, kuinka mies ja nainen voivat olla keskenään ystäviä, olemme ehkä avoimempia myös arkielämässä kohtaamaan ihmiset ihmisinä, ilman, että joko tiedostaen tai tiedostamatta pohdimme, onko toisella taka-ajatuksia toisen suhteen.
Ja tästä päästäänkin varsinaiseen kysymykseen, jonka halusin teille esittää ja miksi näin pitkällisesti aiheesta kirjoitan. Kertokaa, vinkatkaa tarinoita: kirjoja, elokuvia, tv-sarjoja, näytelmiä, musiikkikappaleita, runoja, mitä tahansa, jotka kertovat eri sukupuolien (tai samojen sukupuolien, jos niikseen tulee) välisestä, platonisesta ystävyydestä.
Sillä onhan niitä pakko olla olemassa, onhan? Uskommehan me vielä ystävyyteen?
Ps. Sinä kirjailija, käsikirjoittaja, ohjaaja, muusikko, joka mahdollisesti tätä luet. Tämä oli tilaus. Tarinoita myös platonisesta ystävyydestä, kiitos!
Kyllä, uskomme!
VastaaPoistaMinulla on ollut mieskollegoja hyvinä ystävinä ja nyt blogiaikana miesbloggareita.
Usein kyllä eri sukupuolta olevien ystävien välille tulee jonkinlaista eroottista säteilyä, mutta kun sitä ei ruoki, niin se jää pois. Minkäpä biologialle voi.
Rakkaus on hyvä aihe, koska siihen saa helposti kehitellyksi dramaattisia juonikuviota ja isoja tunteita. Ystävyys on luonteeltaan useimmiten tyynempää. Sitten kun siihen liitetään draamaa, niin onkin jo ehkä kyse samoista tunteista kuin rakkaudessa, vahvasta yhteen kuulumisesta ja toisten ulos sulkemisesta.
Teoksia platonisesta ystävyydestä?
Hmm, naisten välisestä ystävyydestä esim. Marja-Leena Tiainen, Ystäväni Kirsti. Miesten välisestä ystävyydestä tulee mieleeni ensimmäisenä ranskalainen elokuva Koskemattomat ja usalainen Bucket List. Lastenkirjoissa on paljon ystävyyssuhteita, joissa sukupuolella ei ole väliä. Aikuisten sukupuolirajat ylittävästä ystävyydestä ei kyllä tule heti mieleeni yhtään teosta. Jaa, paitsi kalliolaista milleniaalielämää hauskasti kuvaava tv-sarja Aikuiset, jossa Oonalla on sydänystävä Arttu.
Kiitos Marjatta viisaista sanoista :) Kyllähän se toki on niin, että me ihmiset myös janoamme romanttisia tarinoita. Itsekin niistä tykkään, mutta välillä olisi mukava saada nähdä ja lukea muutakin.
PoistaKun olen nyt eri somekanavissa käynyt ihmisten kanssa keskustelua tästä aiheesta, tuntuu siltä, että nuortenkirjoissa ja erilaisessa genrekirjallisuudessa kuten fantasiassa ja scifissä ystävyyttä käsitellään enemmän, laajemmin ja monipuolisemmin kuin aikuisten ns. valtavirtakirjallisuudessa. Toisaalta esimerkiksi lasten ja nuorten kirjallisuuden osalta se on ymmärrettävääkin, koska nuorille ystävät ja kaverit ovat todella tärkeä osa elämää.
Ystäväni Kirstin olen lukenut, mutta muut mainitsemasi esimerkit ovat näkemättömiä.