Florence Given: Olen upea, mutta en sinun mieliksesi

 

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että jos jotakin ihmisryhmää on tässä maailmassa syytä kuunnella entistä enemmän ja tarkemmin, niin nuoria naisia. Ironista kyllä, juuri tämän ihmisryhmä on saanut maailman historiassa puhua kaikista vähiten ja juuri sitä (patriarkaalisella) yhteiskunnalla on halu kontrolloida kaikista eniten. Nuorten naisten siveellisyys, toivottu käytös ja hyväksyttävä ulkonäkö, niihin aiheisiin riittää mielipiteitä. Länsimaisessa yhteiskunnassa kontrollointi näyttäytyy epätoivotun käytöksen paheksuntana ja mahdollisena syyllistämisenä, mutta monessa maassa normeihin sopimaton nainen saa myös pelätä henkensä puolesta.

Ihailen tapaa, jolla monet säkenöivät nuoret naiset ovat ottaneet paikkansa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ja kun puhun säkenöivyydestä, ei, en puhu ulkonäöstä, vaan älykkyydestä, rohkeudesta ja särmästä. Oliko oma sukupolveni samanlainen aikoinaan? Ei tunnu siltä. Tai ehkä meillä vain oli toisenlaiset kamppailut ja välineet niiden käymiseen, sellaiset, jotka ehkä olivat radikaaleja, mutta eivät enää näytä siltä.

Florence Given on Instagram-ajan johtavia feministisiä influenssereita ja myönnän, että ennen tätä kirjaa en ollut juurikaan perehtynyt hänen työhönsä tai persoonaansa. Kirja kuitenkin herätti mielenkiintoni jo kuvia kuvartelemattoman otsakkeensa ansiosta. Alkukielinen teos julkaistiin nimellä Women Don´t Owe You Pretty, mutta pidän melkeinpä tästä suomalaisesta enemmän: Olen upea, mutta en sinun mieliksesi.

Se kertookin paljon kirjan sisällöstä. Kenenkään ei tarvitse olla tietynlainen vain mahtuakseen vallalla oleviin, ahtaisiin narratiiveihin.

Nuori nainen antaa palaa!

Given kirjoittaa helposti luettavaa tekstiä nykyfeminismin keskeisimmistä ajatuksista. Kehorauha, Me too, sheivaaminen, slut shaming, marginaaliryhmien oikeudet ja monet muut, isot ja pienet, puhuttavat aiheet tulevat käsitellyiksi. Tekstiä rytmittää voimaannuttava, värikäs kuvitus sekä huoneentaulumaiset iskulauseet.Varsinaiseesti ajatukset eivät ole upouusia, vaan pikemminkin feminismin perusaatteita, toki modernilla twistillä maustettuna. Suorasukainen kieli ja jo aiemmin mainitsemani kuviakumartelemattomuus ovat ehdottomia vahvuuksia.

Toki ne monia myös ärsyttävät. Kun parikymppinen nainen kehtaa sanoa mielipiteensä, vieläpä muutaman voimasanan kanssa, niin jollakin menee herne nenään. Varsinkin niillä, jotka kokevat nuoren naisen uhkana omalle etuoikeutetulle asemalleen. En toki itsekään ole täysin vapaa tytöttelevistä ajatuksista. Given kirjoittaa paljon ja kiivaasti parisuhteista, mutta myöntää jossakin vaiheessa olleensa vasta yhdessä pitkässä parisuhteessa ja asuneensa tuolloin kuukauden verran yhdessä silloisen poikaystävänsä kanssa. Ei ole olemassa mitään kokemusrajaa, jonka ylitettyään olisi oikeutettu kirjoittamaan parisuhteista. Ei tietenkään ole. Mutta siinä hetkessä tunsin itseni hieman tädiksi.

Itse koin tärkeimmiksi ja eniten ajatuksia herättäneiksi teemoiksi omien rajojen kunnioittamisen (ja niiden vetämisen) sekä etuoikeutetun aseman tunnistamisen. Olipa kyse kehorauhasta, seksuaalisesta koskemattomuudesta tai henkisestä hyväksikäytöstä erilaisissa ihmissuhteissa, rajojen vetämisen vaikeus tai jopa niiden puuttuminen kokonaan, on aihe, joka koskettaa monia. Viime vuosina rajoista onkin alettu puhua entistä enemmän ja se on hyvä asia. Keskustelu auttaa pukemaan sanoiksi kokemuksia, joita ei ole aiemmin sanoitettu kunnolla. Tästä on kyse muun muassa Me toossa. Samaan tapaan kiinnostavaa keskustelua on käyty myös monista marginaaliryhmien kokemuksista: millaista asiatonta kohtelua vaikkapa ylipainoiset saavat terveydenhuollossa tai deittimaailmassa, kuinka vammaisia kohdellaan työhaastattelussa. Kaikessa on kyse hyväksyttävän ja tuomittavan välisestä rajanvedosta ja tunnistamisesta.

Etuoikeuksien tunnistaminen

Given muistuttaakin tarkastelemaan myös omaa käytöstä. Toistammeko toksisia malleja ymmärtämättömyyttämme tai välinpitämättömyyttämme? Given kehottaa solidaarisuuteen sisarten kesken (ja toki kaikkien sukupuolien kesken). Oman käytöksen tunnistamisessa keskeinen työkalu on omien etuoikeuksien myöntäminen. Valkoihoinen, heteroseksuaalinen, cis-sukupuolinen, hoikka mies on jo perusolemuksensa vuoksi etuoikeutetussa positiossa monessa suhteessa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö hänkin voisi kohdata elämässään vaikeuksia, mutta todennäköisesti ne eivät johdu edellä luetelluista ominaisuuksista.

Given puhuu omista etuoikeuksistaan paljon. Jopa niin paljon, että se alkaa puuduttaa. Ymmärrän pointin, miksi hän kokee tarpeelliseksi korostaa asiaa: omasta asemastaan käsin hänen on monessa suhteessa helpompaa olla aktivisti kuin vaikkapa tummaihoisen naisen. Toisaalta, kun kirjan kuluessa kirjailija toistaa useamman kymmenen kertaa olevansa vaaleaihoinen, hoikka, cis-sukupuolinen ja ei-vammainen, yleisesti yhteiskunnan kauneuskriteerit täyttävä henkilö, mieleen hiipii ajatus, missä vaiheessa mantra muuttuu itseään toteuttavaksi. On yksi asia tunnistaa ja tunnustaa etuoikeutensa, mutta ylläpitääkö sen toistelu epätasa-arvoa sen poistamisen sijasta?

Jälkinäytös

Nämä pohdintani saivat uuden suunnan Instagramissa, jossa jaoin kuvan itsestäni lukemassa Givenin teosta. Minulta kysyttiin, tiesinkö Givenin plagioineen kirjassaan Chidera Eggeruen (TheSlumflower) työtä. En tiennyt. Eggerue oli minulle yhtä vieras nimi kuin Givenkin, sillä erotuksella, että kirjassaan Given viittaa useaan otteeseen Eggeruehen, onpa viimeisellä sivulla omistettu kiitokset hänelle ja muille tummaihoisille naisille, joilta hän kertoo oppineensa paljon. Kiittäisikö plagioija loppukiitoksissa? Sekavaa.

Asiaa tutkittuani minulle selvisi, että molemmilla naisilla on ollut sama julkaisija. Eggerue on julkaissut vuonna 2018 kirjan What a Time to be Alone, joka kieltämättä vaikuttaa hyvin samantyyppiseltä ainakin niiden esimerkkien valossa, mitä internetissä oli nähtävissä (voit myös tutustua Instagramissa tapaukseen @theslumflower in tilin kohokohdissa). Eggerue on kertonut näkemyksensä julkaisijalle ja kirjailijalle huomattuaan yhtäläisyydet, mutta ei ole saanut vastakaikua. Eggeruen ja hänen tukijoidensa näkemyksen mukaan kyseessä on esimerkkitapaus siitä, kuinka tummaihoisten ihmisten työtä ja taidetta käytetään vaaleaihoisten toimesta surutta hyväksi. Kun tummaihoinen, tässä tapauksessa Eggerue, puolustaa oikeuksiaan, on hän aina alakynnessä, sillä tummaihoiset naiset stereotypioidaan tunteellisiksi ja kiivaiksi riehujiksi. 

 “It’s unfortunate that there are many black great people out there whose work we will never come to know because, by the time they’re ideas even reach the surface, a white person gentrified it, hogged the mic and made the narrative all about them.” Eggerue sanoo.

Lukemani valossa tästä voi hyvinkin olla kyse. Ainakin Suomen kirjallisille kentille Givenin kirja tuli nopeammin kuin Eggeruen, jota ei siis ole suomennettu toistaiseksi ollenkaan. Toisaalta kirja-alalla on varsin tyypillistä, että kun joku kirja nousee menestykseksi, sen konseptia toistetaan useaan otteeseen (kuinka monta "sankaritarinoita pikkutytöille" -tyyppistä kirjaa lieneekään ilmestynyt parin viime vuoden aikana?). Lisäksi molemmat Given ja Eggerue ammentavat inspriaationsa aiemmilta feministisukupolvilta, joten Eggeruen omistusoikeus kirjansa ideoihin on vaikeasti toteen näytettävä. Tätä kirjoitettaessa maaliskuun 2020 lopulla tällaista tietoa ei käsittääkseni ole olemassa.

Jos kyseessä kuitenkin on selkeä kirjan plagiointi, silloin puhutaan toki aivan erilaisesta asiasta. Eggeruen kirjan lukeneet osanneevat ottaa syytöksiin näiltä osin paremmin kantaa. Tilanteen vaikeus tiivistyy siihen, että tällaista kiistaa käydään juuri sellaisten teosten ympärillä, jotka nimenomaan puhuvat toksisten valtarakenteiden murtamisen puolesta.

Florence Given: Olen upea, mutta en sinun mieliksesi
(Women Don´t Owe You Pretty 2020)
Atena 2021
222s.
Arvostelukappale