Arttu Tuominen: Alec



Olen heikkona kokoaan suurempiin kertomuksiin ja yllättäviin sattumuksiin. Monta kertaa kirjoja lukiessa tällaisia yllättäviä tarinoita syntyy puolihuomaamatta. Joitakin viikkoja sitten otin lukuun Arttu Tuomisen uuden Kide-sarjan avauksen, Alecin. Jonkin matkaa luettuani kirjan tapahtumat alkoivat sekoittua mielessäni toisen romaanin kanssa. Olin nimittäin samoihin aikoihin alkanut kuunnella Olivier Norekin Talven sotureita. Molemmissa romaaneissa liikutaan hiihtämällä talvisessa metsässä, taistellaan ja ammutaan. Molemmissa sotilas ja tarkka-ampuja ovat keskeisessä roolissa. Tähtäämisen ja surmaamisen filosofia ja psykologia eettisine ongelmineen ovat vahvasti läsnä. Nämä kaksi kirjaa yhdessä tarjoilivat minulle aivan yllättävän ja unohtumattoman lukukokemuksen.

Talven sotureista olen kirjoittanut jo aiemmin, joten ei siitä sen enempää. Mutta sanonpa vain, että mikäli olet lukenut näistä romaaneista toisen ja pitänyt siitä, kannattaa lukea toinenkin.

Kun suosittu kirjailija aloittaa uuden kirjasarjan, kaikkia - niin lukijoita kuin kirjailijaakin - varmasti jännittää. Tuominen on toki tehnyt tämän jo aiemminkin  - menestyksekkäästi. Jo Tuomisen Myllylahdella julkaisema Labyrintti-sarja sai paljon faneja, mutta WSOY:lle siirtymisen myötä syntynyt Delta-sarja nosti hänet isojen nimien joukkoon. Eturivin kirjailijana uusi alku on hieman erilainen toteutettava kuin keskisarjan dekkaristina. Toisaalta uskollista fanikuntaa riittää, mutta toisaalta entistä useampi tuntee hänet nimenomaan Delta-kirjailijana.

Liekö helpompaa tai vaikeampaa, yhtä kaikki Tuomisen on pitänyt jälleen keksiä itsensä uudelleen, nyt Otavan kirjailijana. Irtiotto menneeseen onkin raju: yksi hänen keskeisistä tavaramerkeistään on ollut kirjojen sijoittuminen kotikaupunkiinsa Poriin. Nyt Pori-päivät ovat kuitenkin ohi, ainakin toistaiseksi. 

Alecin luettuaan on helppo todeta, että päätös on ollut aivan oikea. Uusi ympäristö on vapauttanut kerrontaa ja tuo esiin uudenlaisen Tuomisen. Kaikki on piirun verran isompaa ja ilmassa on suuren maailman meininkiä. Pori-dekkarit ovat kelvanneet kansainvälisille markkinoille erinomaisesti, mutta nyt kirjailija on selvästi ensi kertaa kirjoittanut romaanin suoraan maailmalle. Ei maakuntadekkaristin viitassa ole mitään vikaa, mutta kustantamon ja agentin kanssa on kenties yhdessä pohdittu, mikä on järkevää ja mikä tuo menekin kannalta aitoa lisäarvoa. Eikä siinä ole minusta mitään väärää.

Alec suorastaan huutaa elokuva- tai sarjafilmatisointia tapahtuvaksi. Pääosin 90-luvun Lappiin sijoittuva trilleri tarjoaa kaikkea, mitä kansainväliseen levitykseen menevä menestystuote tarvitsee: Lapin eksotiikkaa, juonittelua, rakkautta, runsaasti näyttäviä takaa-ajoja moottorikelkoilla, husky-ajeluja, huvittavia turisteja, arkkityyppisiä huumekauppiaita itärajan takaa, aitoa ystävyyttä, pahoja petoksia, visuaalisuutta, jännnitystä, huumoria. Uhreja ja lankeemuksia. Näen tämän kaiken jo silmieni edessä ja pidän näkemästäni.

Huolimatta siitä, että kuulostan mummelilta, en malta olla mainitsematta, että olen seurannut Tuomisen uraa ihan alusta asti. Ensimmäisten romaanien kohdalla harmittelin toisinaan, että Tuominen upotti yhteen dekkariin vähintään yhden kirjasarjan verran käänteitä ja aineksia. Kaukana ovat ne päivät. Kirjailija on löytänyt kerrontaansa ekonomisuuden. Lukijalle kerrotaan juuri sen verran kuin on tarpeeksi. 

Sarjan pitempi juoni, salamurha ja sen tutkiminen, ei ensimmäisessä osassa ehdi itse asiassa vielä juuri alkua pitemmälle. Ratkaisu on onnistunut. Kirjan nykyhetkessä (joka sijoittuu muutamia vuosia aikaamme edelle) sekä lauseet että kappaleet ovat lyhyitä, mutta sitäkin latautuneempia. Näissä sivuissa ei ehkä ehditä kertoa paljon, mutta tunnejälki on sitäkin vahvempi. Lukijan mielenkiinto on herätetty ja kiinnostus kantaa taatusti seuraavan osan äärelle. Toisaalta taustajuonen kehittely ei vie puhtia Alec-tarinan pyörittelyltä. Vaaterissa on, kerronta ja kaikki sen elementit.

Toimintaa ja jännitystäkin riittää, sillä Sallassa poliisina työskentelevä Sami sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Liina joutuvat keskelle Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena Suomen markkinoille siirtyneiden rikollisjärjestöjen välienselvittelyä. Pyhän kolminaisuuden täydentää Alec, mystinen, ilmiselvistä alkoholi- ja mielenterveysongelmista sekä postraumaattisesta stressireaktiosta kärsivä erakko, jonka epätodennäköinen ystävyys poikkeuksellisen älykkään Liinan kanssa luo tarinaan sekä jännitettä että syvyyttä.

Tarina elää ja hengittää yhdeksänkymmentäluvun alun lamavuosia - ajankohta on ehkä samantyyppinen historian saranakohta, johon tämän päivän epävarmassa maailmassa elävä lukija tuntee luontaista vetoa. 

Jos ihan välttämättä haluaisi ilkeillä, voisi todeta, että onpa hyvin pelattu ja laskelmoitu. Mutta sellaiseen ei ole tarvetta, koska voin vilpittömästi sanoa nauttineeni joka hetkestä. Ja nautin myös siitä, että tiedän Alecin ja Kide-sarjan olevan satavarmasti seuraava suomalainen kansainvälisten kirjamarkkinoiden hitti. 

Erinomaista työtä Arttu Tuominen ja kustantaja. Nyt on agenttien vuoro hoitaa hommansa, tällaista kultakimpaletta ei joka vuosi olekaan tarjolla.


Arttu Tuominen: Alec
Otava 2025
365s.



Kommentit

  1. Samaa mieltä tästä Alecista. Itsekin sen vastikään luin ja yllätyim positiivisesti. Minulla oli pieni huoli aiheeseen liittyen (mm. huumeet), että mahtaako riittää kiinnostus mutta ihan turha oli huoleni.

    Mainitsemasi Olivier Norekin kirja alkoi hieman kiinnostaa, vaikka sota-aiheita karttelen – yleesä etenkin rintamakuvaukset koen puuduttaviksi. Mutta Talven Soturit on ilmeisesti enemmän kuin pelkkä sota ja näyttää ihmisiä yksilöinä, joilla on ajatuksia ja persoonallisuus? Siinä tapauksessa voisin lukea.

    Olen muuten onnistunut lukemaan useammankin romaanin, jotka sijoittuvat Suomeen mutta eivät ole suomalaisen kirjoittamia ja sen kyllä huomaa (tämä ei positiivisena huomiona, heh). Maisemia on helppo kuvailla, mutta ihmiskuvaus ja tietty kulttuurinen hienovireisyys ja yleensäkin paikallisten tapojen ymmärtäminen onkin sitten ihan asia erikseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Norekissa pääpaino tosiaan on ihmisessä ja kuinka yksilöt toimivat inhimillisesti katsottuna mahdottomissa tilanteissa. Sotatapahtumat ovat tälle ikään kuin kehys. Ehkä sama vetoaa myös Alecissa - huumekauppa ei kuulu minunkaan ykköskiinnostuksenkohteisiin, mutta tässäkin päähuomio kuitenkin on ihmisissä ja ihmissuhteissa.

      Harvemmin tulee luettua Suomesta kertovia, ei-suomalaisten kirjoja (eipä niitä kai paljon ilmestykään), tai yleensä on joku voimakas kytky tai useiden vuosien oleskelu maassa taustalla. Siinä mielessä "ulkopuolinen" näkökulma on kiinnostava, mutta tosiaan kulttuurisessa mielessä on helppo mennä moni asia mieleen.

      Tästä tulee mieleen eräs ketju Threadsissa. En muista enää alkuperäisen viestin aihetta, mutta amerikkalainen kertoi tavanneensa eurooppalaisen, joka oli esittäytynyt "Hi, I´m Matti from Europe" -tyyliin. Tuhannet eurooppalaiset threadsaajat kommentoivat, että tarina oli sepitettä, koska kukaan eurooppalainen ei esittäydy noin. Tai vaihtoehtoisesti tarina oli totta, mutta ko. henkilö oli kategorisoinut tarinan kertojan yleissivistyksen olemattomaksi, eikä edes olettanut tämän ymmärtävän Euroopassa olevan kymmeniä eri maita. :D Amerikkalaiset kommentoijat eivät taas nähneet kertomuksessa mitään ja henkilön esittäytymisessä mitään kummallista.

      Poista

Lähetä kommentti