Arttu Tuominen: Leipuri

Kun sain eräänä arkisena iltana luettua Arttu Tuomisen Leipurin loppuun, penäsin heti tuoreltaan somessa kirjalijalta vastuuta. "Kuinka voin käydä nukkumaan? Enää koskaan?"

Leipuri jätti jälkeensä hämmentyneen olon. Pääsääntöisesti siksi, että kirja päättää Labyrintti-dekkarisarjan. Matka Janne Rautakorven kanssa on ollut pitkä, vaiheikas ja jännittävä. Nyt se tuli päätökseen, ja millaisella tavalla!

Kuten Tuomisen kirjoissa yleensä, tässäkin romaanissa riittää sisältöä, tasoa ja juonenkäänteitä niin paljon, että kaiken tiivistäminen muutamaan lauseeseen on vaikeaa. Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Toisaalta seurataan Poria 2000-luvun alussa piinanneen, pedofiileja sarjamurhanneen Leipurin tapauksen selvittelyä, toisaalta teoksen nykyhetkessä palataan saman tapauksen pariin, kun Poriin saapuu selvästi Leipuria jäljittelevä paha. Tällä kertaa vaaravyöhykkeessä ovat aikanaan Leipuri-tutkintaan osallistuneet poliisit. Tapausta tutkivilla poliiseilla riittää uhkia muiltakin suunnilta. Rautakorvella suurimmat uhkat ovat sisäisiä, sillä hänen aivojensa muistilabyrintti vaikuttaa murskautuvan hetkenä minä hyvänsä. Hänen kollegansa Liisa Sarasoja taas ei aavista, kuinka lähellä häntä vaaniva uhka onkaan.

Kuten aloituksesta jo varmasti selvisi, aivan heikkohermoiselle ei Leipuri sovi. Paloittelu- ja polttomurhat yhdistettynä pedofiliaan ei ole kaikista keveintä lukemista. Pidän kuitenkin Tuomisen tavasta käsitellä aihetta. Kaikista voimakkaimmat tunteet eivät synny verisistä yksityiskohdista vaan hienovireisemmissä kohtauksissa. Esimerkiksi, kun kutsumaton vieras tunkeutuu kotiin ja nukkuu toisen lakanoissa tai kun Rautakorven henkinen hyvinvointi järkkyy. Juuri psykologisessa kuvauksessa Tuominen kuljettaa tarinaa erityisen vakuuttavasti ja kiehtovasti.

Sekä romaani että koko dekkarisarja saa arvoisensa lopetuksen. Useiden juonikulkujen vuoksi huipentumia riittää. Vähän kuin seuraisi 20 minuuttia kestävää, teatraalista euroviisukappaletta (tai oopperaa!), jossa lavasteet muuttuvat lennosta ja modulaatio seuraa toisensa perään. Lukijaa hengästyttää, aika paljon välillä ahdistaakin, mutta silti lukemista on pakko jatkaa loppuun asti.

Ja entäs se loppu sitten? Vaikka se ei ole ehkä paras mahdollinen, on se ainoa mahdollinen. Sanoisin, jopa, täydellinen.

Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018
350s.
Arvostelukappale