Minna Lindgren: Vihainen leski

On jokseenkin nolo tilanne, kun tyrskähtelee pärskähdellen ja hallitsemattomasti tupaten täyteen ahdetulla kotimaan lennolla. Tai ei kai siinä mitään noloa ole, ihan liian harvoin näkee tilanteita, jossa joku nauraa julkisesti hauskalle kirjalle ääneen. Ehkä sitä pitäisi harrastaa enemmän, jotta lukemattomatkin huomaisivat, kuinka hauskaa lukeminen voi olla! Mutta kun tyrskähtely sattuu johtumaan siitä, että lukee juuri yli seitsemänkymppisten rouvien lantionpohjalihas -hot joogasta (ts. kellarijumpasta), ei naurunaihetta välttämättä viitsi alkaa selittää tuntemattomalle vierustoverille. Siksi ainoaksi vaihtoehdoksi jää yrittää naamioida nauru yskänpuuskaksi ja jatkaa tirskahtelua hihan suojissa.

Tällä tavalla minulle kävi palatessani kirjamessumatkalta kotiin pari viikkoa sitten. Olin aloittanut Vihaisen lesken lukemisen jo aiemmin hotellilla, lisäksi ehdin messuilla myös kuuntelemaan Minna Lindgreniä, joka muuten on erittäin valovoimainen puhuja.

Lindgrenin tapa käsitellä ikääntymistä voitti minut puolelleen jo Ehtoolehto-sarjassa, ja uutuusromaani jatkaa samalla linjalla. Kirjailija käsittelee kipeitä teemoja tarkkasilmäisesti ja hulvattomalla huumorilla höystettynä. Vanheneminen on meillä takuuvarmasti kaikilla edessä, ellemme sitten satu kuolemaan sitä ennen. Mutta vaikka kyseessä on luonnollinen asia, on se myös vaikea, vaiettukin aihe. Vanheneminen on luopumista, ja siksi arka asia.

Juuri tähän kipupisteeseen Lindgren tarttuu kuvatessaan 74-vuotiasta Ullista, joka on viimeinkin, voisi sanoa iloisesti, leskeytynyt. Ullis on elänyt elämänsä rakkaudettomassa liitossa ja ollut miehensä omaishoitaja 12 vuotta. Hautajaisten jälkeen nelikymppiset lapset olettavat Ulliksen olevan holhoojaa (he itse) ja seuraa (vasikankokoinen, huonosti kasvatettu Jerkku-koira sekä sukupuolineutraalit kaksoset Sammal ja Pisara) vailla, mutta Ullis näkee asian toisin. Ensimmäistä kertaa elämässään hän on vapaa tekemään mitä haluaa!

Yhdessä lapsuudenystäviensä Piken, Hellun ja Valtosen (niiden harvojen, jotka ovat vielä elossa) kanssa elämästä nautitaan muun muassa seniorikansan menomestassa Ikivihreässä. Siihen verrattuna abiristeily on kesyä kamaa:

Lattialle lensi miehen suusta hammasrivistö, muovinen yläleuan osaproteesi. Yritin auttaa maassa sätkivää miestä ylös. Siinä oli välilevy luiskahtaa paikoiltaan, ainakin minulta, ehkä molemmilta, mutta lopulta mies kampesi itsensä sisukkaasti ylös huomatakseen ylähampaansa alaviistossa jalkojeni juuressa. Hetkessä hän oli taas maassa. Pike tanssi jälleen, niin luulen, vaikka hänen horjahtelussaan ei ollut havaittavaa yhteyttä kaiuttimista pauhaavaan musiikkiin.

”Lähteekö tytöt yömyssylle?” mies aloitti heti, kun seisoi omilla jaloillaan, kaikki hampaat suussa. Hän nojasi kaksin käsin kolmijalkakeppiin ja kyseli, minkä palvelutalon tyttöjä me mahdoimme olla.

Ulliksen lapsille äidin ystävät, vapaa-ajanviettotavat ja, herranjestas, mahdollinen seksielämä ovat huolestuttavia merkkejä alkavasta dementiasta. Vaikka Vihainen leski on hauska ja humoristinen kirja, on aikuisten lasten ja iäkkään äidin välinen suhde myös surullista ja oikeastaan ahdistavaakin luettavaa. Lapsille äidin vanheneminen järjestyy hoitotahtotestamentilla ja laitospaikalla. Äiti on äiti, ei itsenäisesti ajatteleva henkilö.

Hän pelkäsi, että tämä Valtoseksi kutsuttu muukalainen tunkeutui hänen elämäänsä, istui hänen joulupöytäänsä, pilasi hänen iskusanaan ja lapsuuden muistonsa, teki hänen äidistään seksuaalisen olennon ja imi tyhjiin perinnön.

”Sä et voi tehdä tätä isälle. Etkä meille.”

Yhä edelleen Ullis on neljäkymppisten lasten silmissä olemassa vain ja ainoastaan heitä varten. Siksi äidin vanheneminen ja tuleva kuolemakin on lasten projekti, ei Ulliksen elämä. Hiljaa mielessään päältä tyyni vanha äiti kapinoi ja kiroilee, uskaltaapa lopulta pitää oman päänsä ja tehdä mielensä mukaan.

Vaikka Lindgren kärjistää ja karikatisoi, hän tekee sitä vain vähän. Usein ikäihmisillä itsellään ei ole sananvaltaa siihen, miten he elämänsä järjestävät. Monet kokevat olevansa vaivaksi, eivätkä osaa tai halua esittää vaatimuksia. Siksipä yhteiskunta tai omaiset järjestävät puitteet sen mukaan, mikä helpointa ja kustannustehokkainta on, pitävät vanhuksen elossa, mutta siinä hötäkässä itse elämä unohtuu.

Tämä on todellinen ongelma ja koskettaa väestön ikääntyessä yhä laajemmin koko yhteiskuntaa. Humoristisen, suorastaan hulvattoman kerronnan ei pidä antaa hämätä. Lindgren nostaa esille ongelman, joka on haudanvakava. Vihainen leski on muutakin kuin huumorikirja vanhuksista, se on yhtä aikaa pamfletti ja itsenäisyysjulistus, joka rikkoo tabuja ja raja-aitoja.

Minna Lindgren: Vihainen leski

Teos 2018

245s.

Arvostelukappale