Satu Tähtinen: Jaarli vailla värejä ja muita arvoituksia

Herttinen!

Satu Tähtinen ei varsinaisesti ole kainostellut aiemminkaan Moraalisten naisten kirjakerho -sarjassaan, mutta tällä kertaa silmässä on vielä ihan uusi vaihde. En koe useinkaan julkisella paikalla tarvetta kurkistella olan yli, huomaako joku, mitä olen lukemassa, mutta tällä kertaa sekin kävin mielessä.

Tähtinen jatkaa 1840-luvun lontoolaisten ylhäisöpiirien lemmenasioiden parissa. Tällä kertaa avioliiton satamaan purjehtii todellinen yllätyspari: seurapiirejä kammoava, jo yli-ikäinen ja veljensä kanssa tieteentekoon omistautunut Lady Elinor sekä avioliiton välttelystä suoranaisen taiteenlajin tehnyt Lordi Vaughton, Maxwell Osborne. Ratkaisuun päädytään käytännön syistä. Elinorin isä esittää jälkikasvulleen ultimaatumin: jomman kumman on mentävä naimisiin seurapiirikauden loppuun mennessä. Elinor päättää uhrautua. Kun Maxwell kuulee ystävältään tämän siskon avioitumisaikeista, hän toteaa, että jos jonkun kanssa on kerran pakko mennä naimisiin, morsian voisi yhtä hyvin olla hänen suuresti arvostamansa Elinor. Ennen kaikkea ajatus siitä, että nainen avioituisi jonkun muun kanssa, tuntuu kerrassaan sietämättömältä.

Seuraa seurapiirisääntöjen mukaista kosiskelua ja sopivaisuusharjoituksia, mutta varsinainen tarina alkaa vasta avioitumisen jälkeen. Kumpikaan, Elinor, Maxwellista puhumattakaan, eivät nimittäin ole kovin harjaantuneita puhumaan tunteistaan. Onneksi makuukamarin puolella sanoja ei välttämättä tarvita, ja siellä kaikki sujuukin paremmin kuin erinomaisesti. Mutta muuten parin välit ovat jähmeät, etäiset, kylmät ja lopulta jopa vihamieliset. Kiihkeät lemmenleikit lämmittävät mieltä vain hetkisen, kun sen jälkeen palataan etäiseen ja kopeaan käytökseen. Oliko avioliitto virhe, molemmat miettivät?

Elinorin ja Maxwellin yöllisiä seikkailuja käsitellään kirjassa varsin seikkaperäisesti. Koska Elinor on luonnontieteilijä, hän on huomattavasti valistuneempi ihmisen biologiasta kuin suurin osa kaltaisistaan ylhäisistä seurapiirineidoista. Tämän tajuaminen saa hänet paikoitellen myös feministisen raivon valtaan: miksei hänen yhteiskuntaluokkansa naisille kerrota mitään seksuaalisuudesta? Miksi miehet tuntevat olevansa alastomissa kehoissaan sinut itsensä kanssa, kun naiset on opetettu häpeämään jokaista paljasta ruumiinosaansa? Epäoikeudenmukaisuuden kokemusta Elinor kanavoi myöskin nuorten naisten koulutuksen tukemiseen, tämä kun on valikoitunut heidän kirjakerhonsa avustuskohteeksi. Edellisistä osista tutut Josephine, Adalmina, Lady Vane ym. vanhat tuttavat ovat siis myös tapahtumissa mukana. Toisaalta sarjan voi hyvin aloittaa tästäkin osasta, sillä edellisten osien tapahtumien tunteminen ei ole välttämätöntä.

Luonnontieteen lisäksi Elinor on imenyt oppeja myös 1700-luvun skandaaliteoksesta, John Clelandin Fanny Hillistä, johon liittyviä viittauksia kirja suorastaan vilisee. Kurtisaanin muistelmat on todellisuudessakin ollut merkittävä ja useimmiten ainoa tiedonlähde varsinkin viktoriaanisen aikakauden säätyläisille, siis jos he ovat sattuneet kyseisen hengentuotteen käsiinsä saamaan. Elinoria ja Maxwellia se inspiroi useaan otteeseen. 

Tarina ja pääparin välinen jännite kantaa ja pitää otteessaan läpi kirjan. Maxwell on välillä niin raivostuttava mörökölli, että tekisi mieli antaa ympäri korvia. Lukiessa sivut vaihtuivat toiseen kuin itsestään, vaikka nukkumaanmenoaika meni ohi jo aikaa sitten. Toisaalta koin henkilökohtaisesti hivenen vieraannuttavana ajatuksen, että henkisen yhteyden täysin puuttuessa fyysinen yhteys olisi niin kovin vahva kuin Elinorilla ja Maxwellilla. Mutta kaikkihan me olemme erilaisia. Koska luin kirjan ahmaisemalla, en voinut myöskään olla huomaamatta tiettyjen asioiden toistuvan todella usein: Fanny Hill putkahtelee esille muutaman sivun välein, Maxwell ottaa Elinorin nenältä silmälaseja piinallisen usein, ja pariskunta sihisee jatkuvasti toistensa kimpussa ollessaan. Eivät nämä maneerit tosin oikeasti lukukokemustani häirinneet, enemmänkin huvittivat toistuessaan kerta toisensa jälkeen. :D

Tarina on niin taiten ja koukuttavasti rakennettu, että olisin todennäköisesti lukenut kirjan ahmien, vaikka silmälaseja olisi sihisten siirrelty Fanny Hillin päälle vaikka joka toisella sivulla.

Kesälukemistoon Jaarli vailla värejä ja muita arvoituksia sopii erinomaisesti. Astetta rohkeampaa kesäromantiikkaa kaipaaville aikamatka menneeseen on nappivalinta.

Satu Tähtinen: Jaarli vailla värejä ja muita arvoituksia
Otava 2025
313s.