Jenni Räinä: Veden ajat. Matka läpi muuttuneen maiseman

Lähestymistapamme luontoon ei tunnu muuttuvan. Ajattelemme yhä, että luonto, erityisesti kaukainen luonto, on ensisijaisesti resurssi, jota voimme hyödyntää nyt vain uusin tavoin. 

Kohtuullisen paljon kirjallisuutta eri muodoissaan lukevana ihmisenä huomioni kiinnittyy väkisinkin kirjallisuuden megatrendeihin. Tarpeeksi usein toistuessaan ne alkavat puuduttaa. Romaaneissa suositaan tällä hetkellä useamman näkökulmakertojan ja eri aikatasojen kerrontaa. Kovin usein useampi aikataso tai useampi kertoja ei kuitenkaan tuo tarinaan mitään lisää. Mekaaninen ratkaisu vain vesittää senkin kerronnan tason, joka toimii parhaiten.

Tietokirjallisuudessa huomioni kiinnittyy siihen, kuinka usein asioita peilataan kirjailijan omasta näkökulmasta. Olen vanhan koulukunnan kasvatti: kun opiskelin 2000-luvun alussa historiaa, tuleville tutkijoille teroitettiin, että tutkijan ja kirjailijan on häivytettävä itsensä niin näkymättömiin kuin mahdollista. Sama päti toimittajan ja viestijän rooleihin. 

Nyt kaikki on toisin. Selfie-aikakautemme heijastuu myös kirjallisuuteen niin, että kovin usein tietokirjailija perustelee aiheensa tärkeyden ja valitsemansa näkökulman omista intresseistään käsin. Pitkin matkaa kirjailija reflektoi sitä, millaisia ajatuksia ja tunteita hänen tekemänsä löydökset ja kokemansa oivallukset hänessä itsessään herättävät. Aikoinaan näkökulma tuntui raikkaalta, nykyisin usein masentavalta, onko tosiaan niin, että asioiden validius ratkaistaan sillä perusteella, miltä minusta tuntuu? Kritiikkini ei toki tarkoita sitä, etteikö tällekin kerrontatavalle olisi aikansa ja paikkansa, kun tyylilajin taitaa ja sitä osaa kunnolla soveltaa. llokseni voin todeta, että Jenni Räinän kaunokirjallinen esseeteos Veden ajat kuuluu juuri näihin teoksiin, joita lukee silkaksi ilokseen.

Räinän lähtökohta teokselle on hyvin henkilökohtainen ja koskettava. Hän tekee yhtä aikaa surutyötään edesmenneen isänsä ja muuttuneiden kotimaisemiensa vuoksi. Yhteys näiden välillä tuntuu luontevalta ja puolustaa paikkaansa, koska kyseessä on myös isän kotiseutu ja kirjailijan mielessä isä ja tämän elinympäristö kuuluvat vahvasti yhteen. Oman luontokokemuksen peilaaminen vesistöjen yleiseen tilaan tuntuu siis vain ja ainoastaan luontevalta, tuleehan oman isän kautta mukaan luonnollisesti ylisukupolvisuus ja ihmisen rajallinen ikä, mikä tekee myös luonnossa tapahtuvien muutosten tunnistamisesta vaikeaa.

Räinä pohjaa pohdintansa liukuvien perustasojen käsitteeseen. Ympäristössä tapahtuvia muutoksia on ihmisaivoilla hankalaa havaita, sillä evoluutio on kehittänyt meidät mestarisopeutujiksi. Kun kalakannat vähenevät, veden väri muuttuu tai muita muutoksia tapahtuu, havaitsemme kyllä muutoksen, muttemme sen kohtalokkuutta. Mieleemme syntyy uusi perustaso. Kun aiemmin yleistä kala- tai lintulajia nähdään vain aniharvoin, ja olemme asiantilaan tottuneet, ei sen katoaminen luonnosta lopullisesti tunnukaan enää kovin hätkähdyttävältä. 

Kirjassaan Räinä retkeilee erilaisissa vesistökohteissa: lähteillä, puroilla, joissa, koskissa ja niin edelleen. Seurakseen hän saa alan tutkijoita, luonnonsuojelijoita ja muita asiaan perehtyneitä henkilöitä, joita kirjailija haastattelee. Haastattelujen lisäksi pohjalla on myös laaja tausta-aineisto, joka löytyy kirjan lopusta. Jos siis itse kerronnassa onkin vahvasti omakohtaisen pohdinnan tuntu, ei teos perustu pelkästään mutuiluun, vaan taustalla on vankka tutkimuspohja.

Räinän teksti on ilmavaa ja kaunista. Upeaa luonnon ja luontokokemusten kuvausta lukee varmasti ilokseen, vaikkei vesistöjen tilasta kiinnostunut olisikaan. Toisaalta Räinän omakohtainen pohdinta haastaa miettimään, mutta toisaalta mahdollistaa ja jättää tilaa keskustelulle. Huomasin ainakin itse käyväni alati keskustelua kirjailijan ja hänen haastattelemiensa henkilöiden kanssa (olen töissä kirjoittanut jonkin verrran artikkeleita vesiturvallisuuteen liittyen, joten tiedän aiheesta jotakin, vaikken millään muotoa väitä olevani alan asiantuntija). Välillä nyökyttelin samanmielisenä, välillä teki mieli väittää vastaan. Arvostan sitä, että lukukokemus jättää tilaa omalle ajattelulle. Veden ajat on Räinältä ennemminkin keskustelunavaus kuin oveen naulatut teesit.

Yhdestä asiasta haluan purnata ihan julkisesti: kovin usein tulee vastaan romanttinen ajatus, että menneet sukupolvet osasivat olla jotenkin enemmän yhtä luonnon kanssa: ottaa vain sen, minkä tarvitsivat, muuttamatta luonnon ekosysteemiä liikaa. Uskallan olla eri mieltä. Luontosuhteen romantisointi on älyllisesti epärehellistä ja vie meidät nykyisyydessä moralisoinnin harhateille. Ei luonnon kanssa eläminen ollut aina rauhanomaista rinnakkaiseloa. Esi-isämme ja -äitimme taistelivat hengestään ja ottivat luonnosta irti kaiken sen, minkä sen ajan resursseilla, tekniikalla ja tietotaidolla oli irtisaatavissa. Vielä sata vuotta sitten Suomi oli kehitysmaa ja täällä nähtiin nälkää. Luonnon laajamittainen tuhoaminen oli kuitenkin huomattavasti vaikeampaa ja ennen kaikkea hitaampaa, sillä käytettävissä ei ollut nykyisenkaltaista teknologiaa. Nyt voimasuhteet ovat muuttuneet.

Tekniikka on muuttunut, ihminen ei. Sopeutumisen ohella evoluution suosimia piirteitä ihmisessä ovat ahneus ja uutteruus. Sellaisilla ominaisuuksilla on eletty todennäköisimmin lisääntymisikään saakka. Nykyisellään samat piirteet ovat luonnon kannalta huono uutinen, me kun pystymme tekemään luonnolle niin paljon ja niin kovin nopeasti. Siitä huolimatta nykyisin myös korjataan monia ratkaisuja, jotka nykytiedon valossa ovat rasittaneet vesistöjä paljon. Itse asiassa olemme kenties ensimmäinen sukupolvi, joka miettii, mikä meille on tarpeeksi. Vaikka minäkin olen nostalgiaan taipuvainen, ennen kaikki ei ollut paremmin.

 

Jenni Räinä: Veden ajat
Like 2025
n.217s.