Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

Olen viime vuosina kovasti tykästynyt kirjeenvaihtokirjoihin. Esimerkiksi viime syksynä nautiskelin veljesten Kjell ja Mårten Westön kirjeenvaihdosta ja pari vuotta aiemmin niin ikään Kjell Westön ja Juha Itkosen levottoman ajan kirjeistä. Tuntuu, että aikana, jolloin kirjallinen viestintä typistyy usein muutaman sanan mittaisiksi WhatsApp-viesteiksi ja emoji-riveiksi, punnitut ja kauniisti kirjoitetut kirjeet nousevat vieläkin suurempaan arvoon. Toisinaan minullakin on etuoikeus vaihtaa sähköposteja kirjailijoiden kanssa. Ah! niihin viesteihin ja sanoihin voisi vaikka upota. Kovin arkisetkin aiheet saavat ihan oman hohteensa, kun kirjailija ne sanoittaa.

Kun kaksi palkittua eturivin kirjailijaa ja sattumoisin myös äidinkielenopettajaa alkaa kirjeenvaihtoon ja kokoaa kirjeet yksiin kansiin, on kielellinen laatu taattu. Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen tyyli ei petä. Huokauksia luokasta sisältää noin vuoden verran kirjeenvaihtoa, mutta näiden kahden ajatustenvaihtoa seuraisin vaikka kymmenen vuoden ajalta. Kirjailijat avaavat kirjeissä arkeaan, mutta myös syvempiä tuntojaan. Kepeä ja kipeä vuorottelevat sopivasti: ajatuksia herätellään, mutta paatokselta vältytään, koska aina on myös hillanpoimintaa, koiranpentuja tai vanhan talon remontointia toiselle raportoitavana. 

Ajoittainen kepeys tulee tarpeeseen, sillä oikeasti kirjan sanoma on raskas. Kinnunen ja Rytisalo ovat työtään rakastavia opettajia, jotka molemmat ovat uupuneet vakavasti työssään. Työskentelyn olosuhteet ovat muuttuneet mahdottomiksi, työn määrä moninkertaistunut. Kuilu vaatimusten ja opiskelijoiden osaamisen välillä kasvaa. Kirjeiden perusteella voi vain ihmetellä, miksi koulumaailmaa on lähdetty kehittämään kuuntelematta ollenkaan kouluarjen asiantuntijoita, opettajia? Lukijaa kanssakiukuttaa, kiukuttaa opettajien, mutta myös opiskelijoiden puolesta. Mihin unohtui koulun perustehtävä? Missä vaiheessa yleissivistys muuttui kirosanaksi? Kuka keksi, ettei kehittyminen ja uuden oppiminen tarvitsisi ympärilleen ilmaa ja väljyyttä, luovaa joutilaisuutta?

Olen itsekin ensimmäiseltä ammatiltani aineenopettaja. Siinäkin mielessä Rytisalon ja Kinnusen ajatuksiin oli monessa kohtaa helppo samaistua. Tuttua oli myös lapsiperhearki, keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten elämän täyttävät asiat. Liika kiire ja väsymisen oireetkin kuulustivat koetuilta.

Mutta oli myös asioita, jotka tuntuivat vieraammilta ja saivat ajatukset hyrisemään päässä. Kun Kinnunen ja Rytisalo kipuilevat pitkään työssäjaksamisensa kanssa, olen vähän ihmeissäni. Miksi ette jo nosta kytkintä, vaihda alaa, hyppää junasta? Not your circus, not your monkeys! Mietin, että ehkä tämä on osin ikäkysymys: olen hieman kirjailijoita nuorempi ja vaihtanut alaa useampaankin kertaan. Kinnunen ja Rytisalo ovat kokeneet lama-ajan nuoruuden, minulta se lapsena meni vähän ohi. Ajatus vakituisesta työsuhteesta, tai herra paratkoon, virasta, tuntuu milleniaalista, jos ei nyt ihan utopialta, niin oudolta poikkeuselämältä ainakin.

Ymmärrän toki senkin, ettei lähteminen ole helppoa. Eipä tietenkään ja onneksi ei, nimittäin oppilaiden kannalta. Mutta ei kai kenenkään velvollisuus ole heittää henkeään uhrina ylioppilaskirjoitusten alttarille? Senkin huomaan, että koulumaailma on sitten minun opettajapäivieni muuttunut paljon. En ole tullut ajatelleeksi, kuinka monimutkaiseksi ja työllistäväksi esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten valvonnat ovat eriytysten ja digitaalisuuden myötä muuttuneet. Ja tämä on vain yksi esimerkki, kaikkiaan opettajien työtaakka vaikuttaa kohtuuttomalta.

Olen viime vuosina miettinyt paljon omaa lukioaikaani. Kai minulla joitakin huoliakin oli, mutta aika suruttomalta nuoruusajalta se silti jälkikäteen vaikuttaa. Oli tilaa haaveilla, kasvaa, harjoitella vastuunottoa ja aikuisuutta, mokatakin, luoda ja rikkoa ihmissuhteita, rakentaa ne taas uudelleen. En tiedä, miten opettajat tuohon aikaan jaksoivat (se ei suoraan sanottuna käynyt mielessänikään), mutta siitä olen aika varma, että nuoret saivat elää vapaampaa nuoruutta. Ei tarvinnut tietää vielä lukiossa, mihin tulevaisuudessa tähtää. Omaa polkua sai etsiä niin pitkään kuin hyvältä tuntui.

Huokauksia luokasta on varmasti suosittu kirja opettajien keskuudessa. Toivoisin kuitenkin, että kirja olisi pakollista lukemistoa ihan kaikille, ennen kaikkea kaikille virkamiehille ja luottamushenkilöille, jotka koulutusasioista päättävät. Minulla on heille elämää ja päätöksentekoa helpottava ilouutinen: meillä täällä Suomessa on oikeasti todella korkeatasoinen opettajankoulutus ja opettajat ovat oman alansa erityisasiantuntijoita. Olisiko heitä syytä kuunnella?

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
WSOY 2023
Äänikirjan kesto 12h
Lukijat Unto Nuora, Sanna Majuri