Jenni Toivoniemi: Valtakausi

 



Kevään kirjakatalogeja tutkiessani huomasin, että uutuuskirjoissa oli (poikkeuksellisen?) paljon Helsinkiin ja vieläpä jonkin tietyn ajanjakson nostalgiseen Helsinkiin sijoittuvia teoksia.

Helsinki on ollut minulle aina rakas kaupunki, mutta nimenomaan niin, että kaupunki, sen arkkitehtuuri, luonto ja historia, on puhutellut. Sen sijaan helsinkiläisyys on ristiriitaisempi käsite. "Hesalaisten meiningeille" on helppo maakunnista käsin puistella päätä ja naureskella, mutta samalla siinä on myös jotakin kiehtovaa.

Nuorena Helsinki oli lähinnä tv:stä tuttu ja tuntui, että koko kaupunki koostui lähinnä kauniista, rikkaista ja julkkiksista (viittasin tähän muuten kirjoittaessani tammikuussa Jyrki-kirjasta). Sittemmin, kun kaupunki tuli tutuksi, tämä tietysti osoittautui illuusioksi ja kaupungin huonot puolet ja lieveilmiöt tulivat näkyvämmiksi. Ehkä siksi kaupunki onkin minulle rakkain juuri ajatuksissa, sellaisena kuin sen omassa mielessä aikoinaan kuvitteli ja millaisena sen muutaman päivän visiiteillä pystyy näkemään.

Tämän takia oli kiinnostavaa tarttua Jenni Toivoniemen esikoisromaaniin. Valtakausi kuvaa Kallion taidelukiolaisten kasvamista ja kipuilua nuoruuden ja aikuisuuden ristipaineessa 1990-luvulla. Kirjan nimi kertoo jo sen, mikä on romaanin ydin: kaupungin kerman, niiden kauniiden ja rikkaiden, elämän parhaat vuodet tapahtumien keskipisteessä. Paitsi, että kaikki ei tietenkään ole niin komeaa kuin miltä ulkoa päin näyttää.

Kirjan kaveriporukka on tiivis yhteisö, perhe, jonka jäsenet ovat valinneet toinen toisensa. Oikeastaan jokaisen nuoren vanhemmat ovat joko poissaolevia tai tuottaneet pettymyksen lapsilleen. Näin keski-ikäistyvän äidin näkökulmasta se on tietenkin hirveän surullista. Juuri kukaan omillaan asuvista nuorista ei oikein tunnu olevan valmis siihen, vaikka varmasti he itse olisivat toista mieltä.

Kaljakuppiloita, tupakan polttelua, hasista. Krapuloita, rahapulaa ja sydänsuruja. Tympeitä yhden yön juttuja ja kilpailuja samojen tyttöjen/poikien huomiosta. Toivoniemen 90-lukulaista kuvaa ei voi syyttää liiasta kaunistelusta. Siitä huolimatta siinä on nostalgiaa, tai ainakin surullisen kaihoisaa kaipausta. Ehkä sekin on kaipausta sellaiseen, mitä ei edes oikeastaan ollut olemassa.

En voi sanoa samaistuvani henkilöiden vaiheisiin oikein millään tasolla. Olen joitakin strategisia vuosia nuorempi ja 2000-luvun vaihteen yläsavolaisen lukiolaisen elämä taisi poiketa Kallion meiningeistä monella tavalla. Itse asiassa parinkymmenen vuoden takainen Pielavesi tuntuu oudon eurooppalaiselta, tiedostavalta ja suvaitsevaiselta verrattuna Toivoniemen kuvaukseen. Hätkähdyttävä ajatus tuntui tutulta, ja muistinkin, että pohdin ihan samaa asiaa Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta lukiessani. Silloin pamautin ruotsinsuomalaisten helsinkiläisnuorten elämänpiirin vaikuttavan sisäsiittoiselta ja jumiutuneelta.

Sama fiilis tuli tätäkin kirjaa lukiessani ja Toivoniemi kirjoittaa ajatuksen ansiokkaasti auki. Helsinkiin tulvii maalaisnuoria, joiden kasvoilla paistaa halu tutustua ja ystävystyä, mutta paikallisia kauniita ja rohkeita ei kiinnosta. On jo niin paljon ystäviä, kavereita ja tuttuja, ettei uusille yksinkertaisesti ole aikaa ja energiaa. Sosietee on jo valmis. Maailmakin on valmis ja tietenkin vain meitä varten. Ymmärtäähän tuon. Siitä huolimatta yksi jos toinen kirjan henkilöhahmoista havahtuu tilanteen älyttömyyteen. Jokainen vieras on uhka, mutta  toisaalta ystäväporukan dynamiikka uhkaa hajota, kun ihastutaan samoihin ihmisiin, ja liki jokainen on viettänyt yön jokaisen kanssa.

Romaanin näkökulma vaihtelee kaveriporukan eri jäsenten välillä. Keskukseksi muodostuu kuitenkin Bambin, porukan mehiläiskuningattaren, ja hänen uuden ystävänsä Helenan, välinen rakkaus-vihasuhde, joka polttaa lähes kaiken mukanaan.

Aluksi tarinaan sisällepääseminen tuntui hankalalta, koska henkilöitä oli niin paljon. Jokaisella oli kuitenkin oma tehtävänsä tarinassa ja kirjan luettuani tuntui, kuin todella olisin tutustunut yhteen kaveriporukkaan. Toivoniemi kuvaa taitavasti ystävyyden ja rakkauden eri tasoja ja ristiriitaisia ilmenemismuotoja. Silti kirjan suljettuani jäin myös miettimään, miksi kirja on kirjoitettu. Mikä on se sanoma, mitä kirjailija haluaa kirjallaan välittää?

Se ei täysin selväksi käynyt ainakaan minulle, mutta varmasti monelle aikalaiselle romaani tarjoaa nostalgisen tripin nuoruusvuosiin. Tutut paikat, yleinen lamanjälkeinen tunneilmapiiri ja itsenäisen elämän ensiaskeleiden ottamisen epävarmuus ovat varmasti sellaisia asioita, jotka monet muistavat kirkkaasti. Ja aikuistumisen hetki. Se on monelle aivan erilainen kuin mitä ennakkoon kuvitteli.

Jenni Toivoniemi: Valtakausi
WSOY 2022
415s.

Kommentit

  1. Kiitos kirjavinkistä! Tämä kuulostaa ehdottomasti tutustumisen arvoiselta, vaikken kyllä itsekään ole helsinkiläinen. Nuoruusaikojen tunnelmiin on aina joskus kiva palata kirjojen kautta, ja tämmöinen urbaani, kotimainen näkökulma houkuttelee. Westön Rikinkeltainen taivaskin muuten odottelee hyllyssä lukemattomana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Westön Rikinkeltainen taivas on loistava teos myös. Suosittelen molempia!

      Poista
  2. Itse olen Helsingissä varttunut ja toinen puoli sukuakin on sieltä kotoisin, joten side Helsinkiin on minulle aina ollut vahva enkä varmaan Suomessa voisi muualla asua kuin “Stadissa”. Silti tämä Toivoniemen kirja ei kirjoituksesi perusteella oikein herätä tuttuuden tunnetta. Tosin itse en varttunut Kalliossa enkä ole siellä asunut.

    Voisi kyllä olla kiinnostavaa tämä lukea, sillä ysäri-Helsinki kiinnostaa ja kaipa se voisi olla jonkinlainen nostalgiatrippi tutuille huudeille, vaikka noin muuten tarinan kulku kuulostaa vieraalta. Siis esimerkiksi tuo, että kaveripiiri olisi täynnä eikä maalaisia haluta kavereiksi tmv. Tosin itse en ollut kaunis ja rohkea kaupunkilainen :D

    Minulle Juvosen romaani Lähiöoksennus aiheutti samastuttavia tuntemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä Valtakausi kuvaa tosiaan nimenomaan sitä "eliittiä" (ainakin omasta mielestään), voi olla, että useimpien meistä on siihen vaikeaa samaistua. Mutta ilmeisesti moni myös löytää yhtymäkohtia ja itselleni oli jännä havainto, että minusta tässä oli tosiaan paljon samaa Rikinkeltaisen taivaan kanssa, mikä kuitenkin sijoittuu ihan eri vuosikymmenelle, mutta ehkä samankaltaisiin piireihin.
      On hienoa, että kirjoitetaan niin monenlaisia teoksia, sillä todellisuuksiakin on niin monia. Minua kiinnostaa tämän keväään uutuusromaaneista myös Lux, mikä sijoittuu sitten 2000-luvulle.

      Poista
  3. Kyllähän näistä aina jotain tuttua osaa poimia, vaikkei ajankohta osuisikaan ihan yksiin oman nuoruuden kanssa. Vaikka täytyy taas todeta että jestas kun sinä oot niin beibi vielä 😅 Mulle tämä kirja kulkee jälkijunassa, kun olen käynyt lukion '83-'86, mutta ehkä en kymmenen vuotta myöhemminkään vielä aivan kalkkeutunut ollut 🙂 Helsingissä tosin minäkään en ole asunut, mutta seutukunnissa asuessa kävin siellä töissä ja siellähän sitä vapaa-aikaakin tuli vietettyä. Kyllä mä tämän kuunteluun otan kunhan muistan, nyt just on ruuhkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että, harvemmin näin 40 lähestyessä kukaan enää nuoreksi haukkuu, että kiitos :D <3

      Poista
  4. Minulla oli vuotta vanhempi stadilaisserkku, joka esitteli minut kavereilleen junttiserkkunaan. En kai nyt aivan kamala voinut olla, kun ylipäätänsä esitteli. Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, häpesin taustaani, enkä tuonut lahtelaisuuttani missään esille, ellei ollut pakko. Maailma toimi juuri niin kuin kerrot kirjassa kuvattavan, stadilaiset eivät tarvitse uusissa kouluissa uusia kavereita, sillä heillä on jo omat piirinsä. Mutta opiskeluajat kuitenkin yhdistivät, että niistä ajoista jääneistä ystävistä suurin osa on helsinkiläisiä. Kallion ilmaisutaidon lukio on ollut vielä omanlaisensa ankkalammikko kuten mikä tahansa valittujen yksilöiden ryhmä on. Kirja ei taida nyt olla minun juttuni, sillä minun ikätoverini ja opiskeluhuudit osuivat enemmän yhteen Rikinkeltaisen taivaan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on minulle tosi mielenkiintoinen ja aika uusi havainto tai ilmiö. Maalaiskunnan lapsena se "maailmalle lähteminen", verkostoituminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen on ollut jotenkin niin itsestään selvää, ettei minulle ole tullut mieleen ennen kuin näitä kirjoja lukiessa, että on niinkin, että toisille ne piirit ovat olleet jo valmiit. Ei ole tarvinnut opiskelujen myötä rakentaa niitä uudelleen.
      Tähän vaikuttaa sekin, että lukion jälkeen lähdin opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon, mikä on oikea sulatusuuni, sinne tullaan joka puolelta. Joten useimmat meistä olivat siellä samassa tilanteessa ja tutustuminen oli kohtuuhelppoa (ystävystyin kyllä ihan kantajyväskyläläistenkin kanssa, ei sillä).

      Poista
  5. Ehdin asua Helsingissä 12 vuotta ja sinä aikana monet ennakko-oletukseni Helsingistä saivat kyytiä. Kuvasit hyvin tuota oudon tunkkaista ajattelua, jossa henkilön maailmankuva rajautuu Helsingin rajojen sisäpuolelle. Siinä menettää paljon.

    Toivoniemi vaikuttaa käsikirjoittajana aivan mahtavalta, mutta proosan kirjoittajana hän ei ilmeisesti ihan kaikkia vakuuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, tuossa yllä Kirsin kommenttiin jo vastasinkin pitemmin, että minulle tämä ilmiö on tullut nyt ihan uutena, kun itse en ole sitä kokenut.
      Olen ymmärtänyt, että Valtakausi on kirvoittanut monenlaisia mielipiteitä, minusta tämä kyllä oli kerronnallisesti vahva, vaikka intensiteetin rakentuminen otti aikansa ja ehkä fokus oli turhan jakaantunut.

      Poista

Lähetä kommentti