Jenni Toivoniemi: Valtakausi

 

Kevään kirjakatalogeja tutkiessani huomasin, että uutuuskirjoissa oli (poikkeuksellisen?) paljon Helsinkiin ja vieläpä jonkin tietyn ajanjakson nostalgiseen Helsinkiin sijoittuvia teoksia.

Helsinki on ollut minulle aina rakas kaupunki, mutta nimenomaan niin, että kaupunki, sen arkkitehtuuri, luonto ja historia, on puhutellut. Sen sijaan helsinkiläisyys on ristiriitaisempi käsite. "Hesalaisten meiningeille" on helppo maakunnista käsin puistella päätä ja naureskella, mutta samalla siinä on myös jotakin kiehtovaa.

Nuorena Helsinki oli lähinnä tv:stä tuttu ja tuntui, että koko kaupunki koostui lähinnä kauniista, rikkaista ja julkkiksista (viittasin tähän muuten kirjoittaessani tammikuussa Jyrki-kirjasta). Sittemmin, kun kaupunki tuli tutuksi, tämä tietysti osoittautui illuusioksi ja kaupungin huonot puolet ja lieveilmiöt tulivat näkyvämmiksi. Ehkä siksi kaupunki onkin minulle rakkain juuri ajatuksissa, sellaisena kuin sen omassa mielessä aikoinaan kuvitteli ja millaisena sen muutaman päivän visiiteillä pystyy näkemään.

Tämän takia oli kiinnostavaa tarttua Jenni Toivoniemen esikoisromaaniin. Valtakausi kuvaa Kallion taidelukiolaisten kasvamista ja kipuilua nuoruuden ja aikuisuuden ristipaineessa 1990-luvulla. Kirjan nimi kertoo jo sen, mikä on romaanin ydin: kaupungin kerman, niiden kauniiden ja rikkaiden, elämän parhaat vuodet tapahtumien keskipisteessä. Paitsi, että kaikki ei tietenkään ole niin komeaa kuin miltä ulkoa päin näyttää.

Kirjan kaveriporukka on tiivis yhteisö, perhe, jonka jäsenet ovat valinneet toinen toisensa. Oikeastaan jokaisen nuoren vanhemmat ovat joko poissaolevia tai tuottaneet pettymyksen lapsilleen. Näin keski-ikäistyvän äidin näkökulmasta se on tietenkin hirveän surullista. Juuri kukaan omillaan asuvista nuorista ei oikein tunnu olevan valmis siihen, vaikka varmasti he itse olisivat toista mieltä.

Kaljakuppiloita, tupakan polttelua, hasista. Krapuloita, rahapulaa ja sydänsuruja. Tympeitä yhden yön juttuja ja kilpailuja samojen tyttöjen/poikien huomiosta. Toivoniemen 90-lukulaista kuvaa ei voi syyttää liiasta kaunistelusta. Siitä huolimatta siinä on nostalgiaa, tai ainakin surullisen kaihoisaa kaipausta. Ehkä sekin on kaipausta sellaiseen, mitä ei edes oikeastaan ollut olemassa.

En voi sanoa samaistuvani henkilöiden vaiheisiin oikein millään tasolla. Olen joitakin strategisia vuosia nuorempi ja 2000-luvun vaihteen yläsavolaisen lukiolaisen elämä taisi poiketa Kallion meiningeistä monella tavalla. Itse asiassa parinkymmenen vuoden takainen Pielavesi tuntuu oudon eurooppalaiselta, tiedostavalta ja suvaitsevaiselta verrattuna Toivoniemen kuvaukseen. Hätkähdyttävä ajatus tuntui tutulta, ja muistinkin, että pohdin ihan samaa asiaa Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta lukiessani. Silloin pamautin ruotsinsuomalaisten helsinkiläisnuorten elämänpiirin vaikuttavan sisäsiittoiselta ja jumiutuneelta.

Sama fiilis tuli tätäkin kirjaa lukiessani ja Toivoniemi kirjoittaa ajatuksen ansiokkaasti auki. Helsinkiin tulvii maalaisnuoria, joiden kasvoilla paistaa halu tutustua ja ystävystyä, mutta paikallisia kauniita ja rohkeita ei kiinnosta. On jo niin paljon ystäviä, kavereita ja tuttuja, ettei uusille yksinkertaisesti ole aikaa ja energiaa. Sosietee on jo valmis. Maailmakin on valmis ja tietenkin vain meitä varten. Ymmärtäähän tuon. Siitä huolimatta yksi jos toinen kirjan henkilöhahmoista havahtuu tilanteen älyttömyyteen. Jokainen vieras on uhka, mutta  toisaalta ystäväporukan dynamiikka uhkaa hajota, kun ihastutaan samoihin ihmisiin, ja liki jokainen on viettänyt yön jokaisen kanssa.

Romaanin näkökulma vaihtelee kaveriporukan eri jäsenten välillä. Keskukseksi muodostuu kuitenkin Bambin, porukan mehiläiskuningattaren, ja hänen uuden ystävänsä Helenan, välinen rakkaus-vihasuhde, joka polttaa lähes kaiken mukanaan.

Aluksi tarinaan sisällepääseminen tuntui hankalalta, koska henkilöitä oli niin paljon. Jokaisella oli kuitenkin oma tehtävänsä tarinassa ja kirjan luettuani tuntui, kuin todella olisin tutustunut yhteen kaveriporukkaan. Toivoniemi kuvaa taitavasti ystävyyden ja rakkauden eri tasoja ja ristiriitaisia ilmenemismuotoja. Silti kirjan suljettuani jäin myös miettimään, miksi kirja on kirjoitettu. Mikä on se sanoma, mitä kirjailija haluaa kirjallaan välittää?

Se ei täysin selväksi käynyt ainakaan minulle, mutta varmasti monelle aikalaiselle romaani tarjoaa nostalgisen tripin nuoruusvuosiin. Tutut paikat, yleinen lamanjälkeinen tunneilmapiiri ja itsenäisen elämän ensiaskeleiden ottamisen epävarmuus ovat varmasti sellaisia asioita, jotka monet muistavat kirkkaasti. Ja aikuistumisen hetki. Se on monelle aivan erilainen kuin mitä ennakkoon kuvitteli.

Jenni Toivoniemi: Valtakausi
WSOY 2022
415s.