Suonna Kononen, Kimmo Kirves: Itä on itä

 

Missä vietät itäisyytesi? Kysyy kulttuuritoimittaja Suonna Kononen yhdessä kuvajournalisti Kimmo Kirveen kanssa kokoamassaan teoksessa. Kysymys on luonteeltaan lupsakka, mutta oikeastaan poliittinen. Niin kuin koko kirjakin. 

Kuten aina, tämäntyyppiset teokset tuppaavat olemaan aluepoliittisia ihan vain olemassaolollaan.

Kononenkin kuvaa alkupuheessa, miten etelässä ei Karjalaiseen ja Savon Sanomiin tehdyn itä-länsi-juttusarjan julkaisu kiinnostanut. Tämä ei yllättäne ketään itäisten maakuntien taide- tai kulttuuriväen edustajaa. Huomion saaminen pääkallopaikalta on periferiasta käsin vaikeaa, ja silloinkin siihen helposti lätkäistään jonkinlainen puolieksoottinen maaseutu- tai maakuntaleima päälle: pakollinen maakuntien miesten ja naisten huru-ukko osasto oli tässä, jatketaan oikealla kulttuurilla. 

Täältä maakunnasta päin katsottuna pääkaupungin meiningit vaikuttavat merkillisen nurkkakuntaisilta, jopa junteilta. Maakunnissa kun ei ole totuttu pyörimään omissa piireissä, vaan tehty laaja-alaista yhteistyötä kunta-, maakunta- ja valtakunnan rajat ylittäen. Itä on itä -kirjastakin sen huomaa. Useat Konosen haastattelemat itäiset taiteilijat ja kulttuuri-ihmiset tekevät uraa monessa paikassa ja kansainvälisesti. Tuntuu, että toisinaan maailman tunnetuimmat biennaalit on maakunnista käsin helpompi valloittaa kun pääkaupungin norsunluutornit. Kas, kun melkoista maakuntaa ja periferiaahan me olemme koko Suomi muusta maailmasta käsin katsottuna.

Onneksi täällä onkin totuttu siihen, että tehhään sitten ite. Itä on itä -kirjan kustantajakin löytyi Pohjois-Karjalan historiallisesta yhdistyksestä.

Itä on itä -juttusarjassa journalistipari on nykypäiväisen itäisen kulttuurin etsinnässä. Haastatellaan toki Heikki Turusen ja Jaakko Tepon kaltaisia, itäisen taiteilijan arkkityyppejä, mutta myös nuorempaa polvea, kuten tekstiilitaidetta ja graffittia yhdistelevää Niina Mantsista tai raskaan musiikin saralla mainetta niittänyttä Jasmin Saarelaa. 

Kirjan perusteella voi todeta, että itäinen kulttuurielämä elää ja voi hyvin. Digitalisaation mahdollistama monipaikkaisuus myös kaataa monia aiemmin murtumattomina pidettyjä muureja.

Toisaalta juttusarjassa on kaihoisa pohjavire. Kun maailma muuttuu, katoaa siinä pakostakin myös paljon kaunista ja kaihonnan arvoista. Kivenpyörittäjän kylän heinäseiväs-Suomea on enää vaikea tavoittaa, kun teiden varsia mittaillaan ennemminkin etäisyyksinä ABC-huoltoasemien väleillä. 

Kehitys sinänsä on hyvästä, sillä se osoittaa, ettei idässäkään olla jämähdetty ikuiseksi kotiseutumuseoksi, mutta mukanaan se on vienyt myös paljon hyvää.

Mutta palataan alkuperäiseen kysymykseen: missä vietät itäisyytesi?

Kirjan lukeminen ilman, että alkaa pohtia myös omaa kulttuuri-identiteettiään, on nimittäin hankalaa. Itse asiassa saatoin jopa jollakin tapaa kriisiytyä oman itäisyyteni kanssa.

Minulla on vahva (ylä)savolainen identiteetti ja näin kuulun selkeästi idän kulttuuriperinteeseen. Jopa yksi isovanhemmistani, joka tosin on siirtynyt tuonilmaisiin jo kauan ennen syntymääni, on kotoisin Pohjois-Karjalasta, Hammaslahdesta. Vartti-karjalaisuudestani huolimatta itä ei kuitenkaan ole tuntunut aina täysin kodikkaalta ilmansuunnalta. Synnyinpitäjäni Pielavesi sijaitsee Luoteis-Savossa ja sieltä löytyy myös vuosisatojen takaa perintönä Rillankivi. Se on yksi Pähkinäsaaren rajapyykeistä ja edelleen Pohjois-Savon, Pohjanmaan ja Keski-Suomen maakuntien raja. 

Olen toisin sanottuna rajaseutujen asukas, mutta katse länteen käännettynä. Kauppaa ja yhteyksiä on kotipitäjästä ollut kaikkiin ilmansuuntiin. Jälkikäteen ajateltuna, en usko olleen sattumaa, että päädyin lukion jälkeen opiskelemaan nimenomaan Jyväskylään, vaikka sama opetustarjonta olisi löytynyt Joensuustakin. (Toki on sanottava, että Keski-Suomessa tunsin olevani huomattavan itäsuomalainen ja ennen kaikkea savolainen. Siinä oli jäyhästä lännestä opiskelemaan tulleilla ihmettelemistä!)

Joensuun ja idän kanssa olen lyönyt käsipäivää oikeastaan vasta muutettuani asumaan Kuopion kupeeseen, Vuorelaan. Tästä vierestä kun lähtee tie, jonka toinen pää on Joen kaupungissa.

Itä on itä on reportaasikirja, jonka tyyppisiä teoksia lukisin mielelläni enemmänkin. Se tarjoaa välähdyksiä nykypäivän Itä-Suomeen, mutta samalla kurkistusaukon kauas menneisyyteen. Ehkä tulevaisuuteenkin. Toimittajana sitä tietysti lukee artikkeleita myös niin sanotulla ammattisilmällä. Kollegojen työnjälkeä ja työnteon tapaa on aina kiinnostava tutkia. 

Sanomalehtiartikkelien ohella kirja on sidottu yhteen välikappaleilla, jotka kuvaavat artikkeleja henkilökohtaisemmin kirjoittajan suhdetta Itä-Suomeen. Kuten hyvään matkakirjaan kuuluu, tekijät vilahtavat siellä täällä pienissä tuokiokuvissa:

haastateltavan kanssa kaljalla, huoltoasemalla salmiakkia ostamassa. Ehkä itäisyys onkin aidoimmillaan jossakin siellä rivien väleissä, konstailemattomassa ja kiireettömässä olemisessa ja kohtaamisessa.

Suonna Kononen, Kimmo Kirves: Itä on itä
Pohjois-Karjalan kirjallinen yhdistys 2022
227s.