Magdalena Hai: Isetin solmu

 

Taikuutta! Mahtia!

Niin voi kuvata sekä Magdalena Hain uusimman romaanin, Isetin solmun sisältöä, että tapaa, jolla kirjailija tarinaansa kirjoittaa. Taianomaisesti.

Blogiani seuranneet tietävät, että en ole vaihtoehtoisiin todellisuuksiin perustuvan kerronnan ystävä. Rutikuivaksi realistiksikin olen itseäni, vähän liioitellen tosin, kutsunut. Kirjoitin tästä paradoksista jo muutama vuosi sitten sarjan avausosan, Kolmannen sisaren, yhteydessä. En ikimaailmassa edes tarttuisi tällaisiin kirjoihin, ellei luottoni Magdalena Hain kirjallisiin kykyihin olisi niin kova.

Voisin siteerata vuonna 2018 kirjoittamaani postausta monilta osin. Aivan kuten Kolmas sisar, myöskään Isetin solmu ei lähtenyt avautumaan helpolla. Magdalena Hai leikittelee eri maailmoilla, aikatasoilla ja todellisuuksilla häikäisevällä tavalla, pakottaen minut pinnistämään keskittymiskykyni äärimmilleen.

Tilannetta voisi verrata siihen, että olisin normaalisti tottunut katselmaan vain mustavalkoisia valokuvia. Yhtä äkkiä kuvat muuttuvat värillisiksi, sitten liikkuvaksi kuvaksi, erikoistehosteet pauhaavat ja kohta ollaan menossa jo 3D:ssä, 4D:ssä, 5D-kuvasta puhumattakaan. Kaksiulotteinen kuva venyy ja paukkuu joka suuntiin ja uusiin ulottuvuuksiin. Siltä minusta lukiessa tuntui.

Mutta kun pari viikkoa kestävästä alkushokista selviää ja menoon tottuu, alkaa ajatella: tällaistakin voi olla. Ja sitten vilahtaa jo mieliin ajatus: miksi kaikki ei ole tällaista?

Isetin solmussa tapahtumat sijoittuvat ensinnäkin Royaumeen, jossa eletään uutta arkea Minuitin alaisuudessa. Renaldine-noita on riittävän rohkea ryhtyäkseen Mustan noidan oikeaksi kädeksi, mutta hän haluaa vielä enemmän.

Maassa, Lyceumin suojissa, olevat noidat Lune ja Ceil puolestaan etsivät omaa paikkaansa uudessa elämässään. Lyceum, maailmat ja aikakirjat ovat kuitenkin koko ajan liikkeessä. Tekokuulta tulevat, hämmentävän upeat ja ikuisesti bailaavat haltiat ovat nimittäin kiinnostuneet uudestaan vanhasta kotiplaneetastaan. Tämä asettaa uhanalaiseksi koko ihmiskunnan elämän. Haltiat sekaantuvat myös Royaumen tapahtumiin tukemalla siellä muhivaa vastarintaliikettä. 

Pinnistellessäni aivokapasiteettini äärimmilleen yli universumien ja ajan liikkeen loikkivassa tarinassa, minut piti kasassa kuitenkin yksi hahmo: Loiri.

Loiri, tuo kissanlihaan vangittu demoni, Minuitin loitsulla ikuisesti Lunea suojelemaan taiottu, äreä ja itsekeskeinen, ilkeä kissademoni.

Jokainen, joka on ollut enemmän kissojen kanssa tekemisissä, on varmaan joskus miettinyt, onko hänen lemmikkinsä jollakin tapaa riivattu. Kissademoni antaa mielestäni täydellisen ja täysin järkeenkäyvän kuvauksen kissan upean ailahtelevaisesta luonteesta. Loiri vihaa alisteista suhdettaan ja maallisen hahmonsa aiheuttamia rajoitteita, mutta ei voi kissanlihalleen mitään. Kuinka mukavalta tuntuukaan rapsutus leuan alta? Kissademonikaan ei voi vastustaa tyhjän pahvilaatikon vastustamatonta kutsua!

Loirille on myös varattu Isetin solmussa kenties se kaikista suurin ja merkittävin kasvutarina, vaikka on monenlaista henkistä kasvua kyllä tarjolla muillekin henkilöille. Loiri tuo mieleeni toisen merkittävän kissahahmon kirjallisuuden historiasta: Begemotin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanista. Ehkä samanlaista ajan ja paikan lineaarisen etenemisen ja logiikan vaatimusten hylkäämisen karnevaalia on näissä molemmissa teoksissa.

Vielä lopuksi haluan mainita Isetin solmusta sen, että se on (kuten myös edeltävä Kolmas sisar) ihailtavan androgyyni ja sukupuolien moninaisuuden tunnistava teos. Voisi ajatella, että kirjailija tahallaan leikittelee ja uhmaa perinteistä sukupuolinormistoa. Mutta itse sanoisin niin, että Royaumen aikakirjat kuvaavat sitä maailmaa, jossa koko sukupuolten ja -puolisuuden kirjo voi kokea osallisuutta ja turvallisuuden tunnetta. Se, jos mikä, on hienoa.

Magdalena Hai: Isetin solmu (Royaumen aikakirjat 2)
Otava 2021
687s.
Arvostelukappale