Tommi Liimatta, Sami Yaffa: Sami Yaffa - Tie taipuu

Uskokaa tai älkää, tämä kirjaesittely täytyy aloittaa Kyllikki Saaresta. 

Antakaas kun selitän.

Viikko sitten menin mökille viettämään viikonloppua, kassissani Teemu Keskisarjan kirjoittama kirja Kyllikki Saaren murhasta. Illalla havahduin miettimään elämän realiteetteja. Minulla on erittäin vilkas mielikuvitus ja sitäkin vilkkaampi unimaailma. Yöt ovat jo hämäriä, huvilan yössä ääniä, jotka sinne kuuluvat. Mieheni koko viikonlopun töissä. Lapset ja kissa ovat kyllä talossa, mutta eri kerroksessa niistä ei paljon hyötyä ole, kun aivot alkavat suden hetkellä käydä ylikierroksilla.

Päätin lykätä Keskisarjan korkkaamista lähitulevaisuuteen (erittäin onnistunut päätös muuten, sillä luen kirjaa parhaillaan, ja olen jo yhtenä yönä uneksinut olevani Kyllikki Saari. Mutta palaan tähän ehkä sitten myöhemmin).

Sami Yaffaan tämä kaikki liittyy sillä tavoin, että jotakin luettavaa oli saatava. Onneksi mökiltä löytyy suppea käsikirjasto. Sieltä vilkutti Sami Yaffan omaelämäkerta, Tommi Liimatan ylöskirjoittamana.

Muistin, että siskoni toi kirjan joskus minulle ja kehotti painokkaasti lukemaan sen. Hän kuulemma haluaisi keskustella kirjasta. Ihmettelin tätä vähän, mutta ajattelin, että kyseessä on joku sukupolvijuttu. Isosiskolle Hanoi Rocks ehkä on jättänyt voimakkaampia tunnejälkiä. Minulle se on aina jäänyt vähän vieraaksi bändiksi, vaikka toki isoimmat hitit tunnenkin. Queen, Scorpions ja Whitesnake olivat enemmän minun juttu.

Jos nyt heittäydyn ihan inhorehelliseksi, niin tunnustan: ennen tätä kirjaa Yaffa oli minulle tuttu oikeastaan lähinnä valokuvaaja Meeri Koutaniemen aviomiehenä. 

Ajattelin, että rock'n'roll-elämäkerran on pakko olla rentouttavampaa luettavaa kuin yksi viime vuosisadan isoimmista tosielämän murhamysteereistä. Ja olihan se, mutta yllättävän paljon päänvaivaa tästäkin sain.

Ensiksi, lukeminen on hidasta, koska tällaisia kirjoja tapanani on lukea yhdessä Spotifyn, Youtuben ja internetin muiden rajattomien lähdearkistojen kanssa. Ja koska Hanoi ei ole kovin tuttu, tutkittavaa oli paljon. Olen myös miettinyt bassoa sekä instrumenttina että musiikinosana enemmän kuin oikeastaan koskaan aiemmin. Niin kiinnostavasti Yaffa soittimestaan kertoo.

Mutta ennen kaikkea Tie taipuu on elämäkerta, joka herättää harvinaisen paljon erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin ajatuksia. Siitä pisteet sekä Yaffalle että ylöskirjaajalle.

Ennakkomielikuvani oli ja on oikeastaan edelleenkin, että Yaffa vaikuttaa symppikseltä tyypiltä. Mutta viime aikoina olen paljon miettinyt sitä, kuinka ongelmallista rokkikukkojen ihailu oikeastaan onkaan. 

Onko olemassa vastuuttomampaa ja itsekeskeisempää elämäntyyliä kuin länsimaisen rokkitähden elämä?

Siinä missä Yaffan elämäntarinaa voi lukea uskomattomana sarjana seikkailuja musiikin parissa ympäri maailmaa, on se kaiken totuuden nimissä myös vuosikymmenten mittainen sekoilukertomus, josta ei vastuuttomia valintoja puutu. On myös pienoinen ihme, että Yaffa on edelleen hengissä. Mahdollisuus läänin vaihtumiseen on ollut monta kertaa ilmeinen. Tiedämme kaikki, mitä Razzlelle tapahtui ja se sama tai jotakin muuta vastaavaa olisi voinut tapahtua kenelle tahansa Hanoin tähdistä.

Toki Yaffa on tehnyt myös monia korjaavia liikkeitä. Hän lopetti kovien huumeiden käytön melko varhaisessa vaiheessa, onpa kypsemmällä iällä rajoittanut alkoholinkulutustakin. Paha keuhkokuume lopetti tupakanpolton. Pössyttelystä hän kyllä kirjoittaa varsin myönteiseen sävyyn. Toki myös toteaa, että Hanoin kultaiset vuodet menivät täysin sumussa, eikä huumeidenkäytössä ole oikeastaan mitään järkeä.

Mutta. Tällä viikolla olen lukenut useamman suomalaisen julkisuudenhenkilön huumesyytteistä. Tällä viikolla olen myös sydän halkeamaisillani seurannut, mitä Afganistanissa tapahtuu. Yksi keskeisimmistä Talibanin tulonlähteistä ovat huumeet: oopium ja kannabis. Puhumattakaan kaikesta  muusta rikollisuudesta ja ihmiskaupasta, mitä huumeisiin liittyy. 

Mutta pieni irrotteluhan kuuluu rokkielämään, eikö niin? Rauhan ja rakkauden asiallahan sitä ollaan?

Ei näin. Ja ihan vain tiedoksi: maailma tuhoutuu tasan yhtä paljon, ajoipa autoa ajokortillisena tai ilman ajokorttia, täti sisälläni murisee.

Tässä piileekin Sami Yaffan omaelämäkerran kiinnostava kulma. Sen luettuaan päähenkilöä on vaikea ihannoida. Ja juuri siksi kirja on niin hyvä. Liian usein elämäkerrat silittävät myötäkarvaan. Tässäkin teksissä kuuluu vahvasti ja vain Yaffan oma ääni. Mutta ehkä se on Tommi Liimatan taidokkaasti tekstiin tuoma pieni etäisyys, mikä mahdollistaa rehellisyyden, jos ei auki kirjoitettuna, niin lukijalle oivallettavana pilkahduksena.

Sami Yaffa ei pyytele anteeksi, eikä selittele. Se on raivostuttavaa. Ja yhtä aikaa aseista riisuvaa. Ei voi mitään.

 

Sami Yaffa, Tommi Liimatta: Sami Yaffa. Tie taipuu, omaelämäkerta
Like 2016
462s.