Mape Ollila: Erja Lyytinen - Blueskuningatar

Elämäkertojen elokuuni jatkuu rokkiteemalla, sillä luin viime viikolla Mape Ollilan kirjoittaman Erja Lyytisen elämäkerran. Kirja muodosti mielenkiintoisen vastinparin alkukuussa lukemalleni Sami Yaffan elämäkerralle. Vaikka muusikoiden urat ovat varsin erilaisia ja Yaffalla se on alkanut jo huomattavasti aikaisemmin kuin Lyytisellä, ei Suomessa kuitenkaan loppujen lopuksi ole määrättömän paljon kansainvälistä uraa luoneita rokkareita, joten vertailua voi sanoa perustelluksi.

Sami Yaffan elämäkerran yhteydessä puhuin siitä, kuinka itsekäs elämäntapa rokkitähteys on. Tätä kirjaa lukiessa mietteeni olivat toisenlaiset. Vaikka vaatii kai se eräänlaista itsekkyyden muotoa sekin, että antaa kaikkensa valitsemalleen uralle. Mutta siinä missä Yaffan muisteloissa korostuu sekava rock'n'roll-elämä, Lyytisen tarina on täynnä sitkeää työtä.

Kysymys voi olla päähenkilöiden omasta tavasta hahmottaa mennyttä elämää ja uraa. Toiset korostavat enemmän ponnisteluja, toiset sattumuksia matkan varrelta. Eikä juhliminen liene vierasta Lyytisellekään. Lisäksi on muistettava, että myös elämäkerturit, Ollila ja Yaffan muistelmat ylöskirjoittanut Tommi Liimatta ovat lisänneet mukaan omat mausteensa. On aina aktiivinen valinta päättää, mitä asioita tuodaan esille ja mikä jätetään vähemmälle.

Silti en voi olla miettimättä, että tämäkö on todellisuus. Miesrokkarille tie tähtiin saattaa avautua osittain tuurillakin, sekoillen oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta nainen joutuu ponnistelemaan ja todistamaan olevansa yhtä pätevä, mieluummin vieläpä parempi kuin mieskitaristit?

Tämä voi olla lukijan ylitulkintaakin. Mutta viimeistään siinä vaiheessa mieleen herää monenlaisia ajatuksia, kun Lyytinen muistelee lastensa vauva-aikaa. Muusikko lähti kiertueelle parikuukautisten kaksospoikiensa kanssa. Syy oli proosallinen - rahaa oli saatava. Naisartistille perheen perustaminen merkitsee vääjämättä muutakin kuin varpajaisia. On mietittävä, mistä elanto tulee äitiysloman aikana. Kuinka pitkään uskaltaa ja pystyy käyttämään palautumiseen ja äitiyteen ja olemaan keikoilta pois.

Erja Lyytinen - Blueskuningatar on ennen kaikkea mutkaton fanikirja. Se ei ole yhtä avoin ja ristiriitaisia tunteita herättävä teos kuin Yaffan elämäkerta oli, eikä tarjoa samanlaista kielellistä tykitystä, vaan kronologisen ja suoraviivaisen kertomuksen siitä, kuinka kuopiolaisesta musiikkilukiolaisesta tuli maailman bluesestradien tähti. Lyytinen on avannut kotialbuminsa ja näyttävä kuvitus avaakin matkaa tähtitaivaalle kiinnostavasti ja lämminhenkisesti.

Kun lukee Lyytisen muisteluja siitä, keiden kaikkien maailmantähtien kanssa hän on päässyt tekemään yhteistyötä, ei voi olla tuntematta ihailua. Menestys on eittämättä ansaittua. 

Eniten kirja antaa niille lukijoille, jotka tuntevat joko Erja Lyytisen musiikkia ja uraa tai blues-skeneä jo entuudestaan. Omaan makuuni tekstissä oli vähän turhan paljon teknistä osuutta, mutta varmasti alan harrastajat osaavat arvostaa esimerkiksi tietoa siitä, millaisella kalustolla Lyytisen rouhea soundi ja muikeat efektit syntyvät. Itse asiassa, monelle tällainen tieto saattaa hyvinkin olla kullan arvoinen.

Omassa lukemisessani korostui se puoli, mihin osasin parhaiten samaistua, eli uran luominen nuorena naisena ja sittemmin äitinä. Lyytisen sitkeys ja vahva usko omaan tekemiseen kelpaa esikuvaksi niin nuorille muusikonaluille kuin mille tahansa muullekin elämän osa-alueelle. Sukupuolesta riippumatta.

Mape Ollila: Erja Lyytinen. Blueskuningatar
Docendo 2019
191s.