Robert Galbraith: Levoton veri

                          

Aiemmin tänä vuonna somessa kiersi haaste, jossa kysyttiin, kenelle fiktiiviselle henkilölle soittaisit, jos tulisit kidnapatuksi ja sinulla olisi mahdollisuus vain yhteen puheluun.

Kenelle sinä soittaisit?

Oma vastaukseni tuli kuin apteekin hyllyltä: soittaisin ehdottomasti Cormoran Strikelle, tuolle jalkapuolelle ex-sotilaalle ja yksityisetsivälle, rock-hurmurin vahinkolaukaukselle ja kaikin puolin yrmeälle miehelle, jonka keskeisimpiin tuntomerkkeihin kuuluvat jalkaproteesin lisäksi murtunut nenä, alati suussa palava savuke ja häpykarvoituksen näköinen tukka.

Robert Galbraithin Strikesta ja hänen yhtiökumppanistaan Robin Ellacotista kertova dekkarisarja on tullut viidenteen osaansa. Ja kirjailijalle niin tyypilliseen tapaan hän muuttuu osa osalta monisanaisemmaksi: Levoton veri sisältää lähes 900 sivua.

Hiiteen moiset tiiliskivet, toteaisin useimpien romaanien kohdalla, varsinkin, kun objektiivisesti arvioituna tässäkin teoksessa olisi kyllä tiivistämisen varaa rutkasti. Mutta en sano niin, sillä nautin joka hetkestä. Syystä tai toisesta juuri Cormoran Striken synkkä tapa katsella tätä maailmaa vetoaa minuun.

Levottomassa veressä Strike ja Robin alkavat selvittää peräti 40 vuotta vanhaa tapausta. 1970-luvulla lääkäri Margot Bamborough on kadonnut matkalla työpaikaltaan lääkäriasemalta pubiin, jossa hänen paras ystävättärensä odotti häntä. Katoaminen jäi ikuiseksi mysteeriksi, ei vähiten sen takia, että tapausta tutkinut rikospoliisi sai hermoromahduksen tutkinnan aikana. Koska samoihin aikoihin Lontoota piti kauhun vallassa naisia kidnapannut sarjamurhaaja Dennis Creed, oli syytä olettaa, että hän oli myös tämän tragedian takana. Mutta koska ruumista ei koskaan löytynyt, tapaus jäi avoimeksi. Kirjan nykyhetkessä Margotin tytär antaa Strikelle ja Robinille vuoden aikaa selvittää tapausta.

Tehtävä on käytännöllisesti katsottuna toivoton ja moninaisten johtolankojen selvittäminen leviää kuin Hujasen eväät. Etsivätoimistolla on käsissään myös muita aikaa vieviä tehtävänantoja. Eikä tilannetta paranna ollenkaan se, että sekä Striken että Robinin omissa yksityiselämissä myllertää. 

Keskeisessä osassa tarinaa ovat astrologiset kartat, tarot-kortit ja muu rajatieto. Margotin tapausta alunperin selvittänyt Bill Talbot oli nimittäin hurahtanut niihin. Koska hänen tekemissään selvityksissä oli kuitenkin myös järjen hiven, ajautuvat yksityisetsivätkin syvälle esoteeriseen maailman syövereihin. Tämä tuo teokseen oman, ihan kiehtovan Da Vinci koodi- vivahteensa, mutta toisaalta juuri tässä osuudessa olisi kyllä ollut myös tiivistämisen varaa. Suurimman osan ajasta, jossa käsiteltiin Talbotin muistiinpanoja ja eri henkilöiden tähtimerkkejä, olin aika pihalla.

Galbraithista eli J.K.Rowlingista puhuttaessa on vaikea, ellei mahdoton välttää puhumasta myös ihmisoikeuksista. Rowlingin julkisuudessa esittämät kannanotot esimerkiksi transväestöstä ovat järkyttäneet ihmisiä, eikä syyttä. On vaikea ymmärtää, miksi Rowlingin asemassa oleva kirjailija käyttää vaikutusvaltaansa marginaaliryhmän polkemiseen. Myös Levottomassa veressä nähdään negatiivinen mieshahmo, joka pukeutuu naisten vaatteisiin. Ongelmallista ei ole niinkään hahmon käsittely tarinassa, vaan se, että tällainen stereotyyppi sinne on vielä 2020-luvulla kirjoitettu. Myöskin kirjailijan huomattavan usein esittämät luonnehdinnat ihmisistä ylipainoisina, pulskina, lihavina ja tavattoman ylipainoisina ovat sävyltään aika tympeitä. Tosin on huomattava, että useimpia henkilöhahmoja kuvaillaan negatiivissävytteisesti. Paitsi Robin Ellacotia, joka pitää huolta linjoistaan syömällä ruoaksi manteleita pussinuudelien sijaan. Huokaus.

En halua vähätellä näitä negatiivisia huomioita, sillä kyse on oikeasti merkittävistä asioista, jotka sitä paitsi olisi helposti riisuttavissa teoksesta pois, jos kirjailija vain itse haluaisi. Se surettaa ja kiukuttaa.

Mutta en toisaalta voi sille mitään, että olen näiden yksityisetsivien charmin edessä aseeton. Tarina oli koukuttava, ja ratkaisun hiljalleen, pala palalta rakentuminen oli kiehtovaa. Ja kuten aina, yksityisetsivätoimiston arjen seuraaminen sekä erityisesti Striken ja Robinin keskinäinen, kitkaisa, mutta kiistaton kemia, ovat asioita, jotka liimasivat minut tämänkin kirjan pariin.

Vaikka tällaisissa järkäleissä ei ole mielestäni mitään järkeä, Cormoran Strikelle suon sivuja ihan niin paljon kuin hän vain ikinä tarvitsee.

Robert Galbraith: Levoton veri (Troubled Blood 2020)
Otava 2020
Suomentanut Ilkka Rekiaro
892s.