Arttu Tuominen: Vaiettu




On aina yhtä jännää, kun voi kirjan kanssa olla useassa eri paikassa ja ajassa yhtä aikaa.

Esimerkiksi kuluneella viikolla olin tavoistani poiketen helteisessä Helsingissä, mutta samaan aikaan, vilvoitellessani itseäni itäpasilalaisessa kerrostasoneliössä tuulettimen alla, olin mitä suuremmassa määrin myös sekä syksyisen sateisessa Porissa kuin Ukrainan ankarassa talvessa loppuvuonna 1941.

Minulla on ollut ilo seurata lukijana ja kirjabloggaajana Arttu Tuomisen kirjallista uraa aivan sen alkupuolelta asti. Jo alusta asti kirjailijan tarinankertomisen ja -kuljettamisen taito teki minuun vaikutuksen. Jossakin kohtaa muistan myös vähän harmitelleeni sitä, kuinka paljon romaaneissa olikaan juonenkäänteitä: "Mitä haaskausta! Näissähän olisi monen romaanin ainekset, entä jos ideat tulevaisuudessa loppuvat kesken!"

Huoleni oli tietysti paitsi turha myös naurettava. Kerta toisensa jälkeen Tuominen on nimittäin onnistunut kaivamaan kirjoihinsa aina uudenlaisen näkökulman ja yllättämään lukijan positiivisesti. Tämä taas asettaa odotukset suhteettomiksi: on aika epäreilua odottaa ja olettaa, että kirjailija pystyy teos teokselta parantamaan jo ennestään erinomaista otetta.

Paitsi, että Arttu Tuomisen kohdalla suhteettomatkin odotukset tuntuvat kerta toisensa jälkeen täyttyvän. Vaiettu tuo jälleen uuden twistin Delta-sarjaan. Paitsi murhatutkimuksia, kirjassa nimittäin seurataan myös suomalaisten SS-miesten sotaa Itä-Euroopassa vuonna 1941.

Olen tänä kesänä kirjoittanut paljon dekkareista, joita lukiessa tuntuu siltä, kuin ei edes lukisi dekkaria. Keväällä kirjoitin myös Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä , joka niin ikään on luettava kuuluvaksi viihteelliseen genrekirjallisuuteen, mutta johon kirjailija on onnistunut punomaan niin yleisinhimillisiä ja syviä sävyjä, että kokonaisuus nousee paljon aineksiaan suuremmaksi. Samanlaista suuren tarinan tuntua on myös Vaietussa.

Tarina tulee iholle asti ja vielä paljon syvemmälle. Kolisee kulkiessaan.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun lähes satavuotias Albert Kaunisharju pahoinpidellään henkihieveriin vanhainkodin edustalla. Varsin pian selviää, että kyseessä ei ole tavanomainen ryöstö, vaan pieleen mennyt murhayritys. Kuka haluaa murhata sympaattisen vanhuksen, jonka luonnollinenkin kuolema on jo vääjäämättömästi nurkan takana?

Jari Paloviita työkavereineen alkaa selvittää tapausta. Jäljet johtavat Natsi-Saksaan, varsinkin sitten, kun toinenkin porilainen vanhus kohtaa saman murhapartion. Albert Kaunisharjua huonompionnisen vanhuksen vaatekaapista löytyy Waffen-SS:n asepuku.

Välillä hypätään takaumana vuoteen 1941. Suomalaisia miehiä lähetetään Saksaan pantiksi. Yhteistyöllä ostetaan liittolaisen sotilaallinen ja materiaalinen apu ja turva. Monet lähtevät vieraille maille aidosti innoissaan. Nuorille miehille luvataan jännitystä, seikkalua ja kunniaa. Sota osoittautuu tietysti käytännössä kaikeksi muuksi. Yhtä kylmäävä on myös kotiinpalanneiden, Saksan riveissä sotineiden, miesten vastaanotto. Historialliset voimasuhteet ovat muuttuneet toisenlaisiksi ja liittolaisesta on tullut vihollinen. Saksan sotaretki on parempi pitää salaisuutena.

Siinä välissä ehtii tapahtua paljon pahaa, sellaista, minkä haluaakin unohtaa. 

Kuinka kauan syyllisyys kestää? Miten sen voi sovittaa? Riittääkö nuoruudessa tehtyjen pahojen tekojen hyvitykseksi kunnollinen elämä ja säännöllinen hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen? Vanhenevatko sotarikokset koskaan?

Tällaisiin mietintöihin ajautuvat niin tapauksia tutkivat poliisit kuin lukijakin. Koston oikeutuksen lisäksi mieleen hiipii toinen, vieläkin epämiellyttävämpi ajatus: kuinka itse olisin toiminut? Olisinko ollut parempi ihminen? Peilistä vastaan katsova kuva ei ole miellyttävä.

Elämme ajassa, jossa kaikenlaiset sarjamurhaajatarinat kiinnostavat. Jostakin syystä ahmimme tietoa ja tarinoita niin fiktiivisistä kuin todellisistakin poikkeusyksilöistä, joiden tekoja leimaa puhdas pahuus. Siinä samassa usein unohtuu, että suurin osa maailmassa tapahtuvasta pahuudesta on ihan tavallisten ihmisten tekemää. Sotarikokset ovat useimmiten tavallisten poikien ja tytärten, siskojen ja veljien, äitien ja isien tekemiä kauheuksia. Silmitön pahuus asuu useimmissa meistä.

Vaikka Vaiettu vie lukijansa näin syviin vesiin ja kuvaa sotarikoksia yhtään kaunistelematta, on kirjassa kuitenkin surumielistä toiveikkuutta. Ehkä toiveikkuuden tunnelman tuo oppimisen mahdollisuus. 

Vaikka emme ole ihmisinä yhtään parempia kuin edeltävät sukupolvet, on meillä mahdollisuus tietää enemmän. Ja valita paremmin.

Arttu Tuominen: Vaiettu
WSOY 2021
n. 400 sivua
Arvostelukappale


Kommentit

  1. Odotan innolla pääseväni lukemaan Tuomista! Häntä on kehuttu vähän joka taholla.

    VastaaPoista
  2. En ole vielä lukenut yhtään Tuomisen kirjaa. Vissiin olisi syytä, sen verran paljon kehutaan. Laitetaan siis harkintaan, pitäisihän tässä muutenkin kohta suorittaa yksi dekkari kerran kesässä -haasteeni, haha.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen viime vuosina lukenut yhä vähemmän dekkareita, mutta Tuomisen kirjat luen aina. Jos siis yhden luet, niin on kyllä laadukas valinta.

      Poista
  3. Mieheni luki hiljattain nämä Tuomisen kirjat ja tykkää. Tässä oli hälle henkilökohtainen twisti, kun sukulaismies on noissa Saksan SS-joukoissa ollut, ei ollenkaan natsihenkisenä vaan seikkailunhaluisena ja oppia, koulutusta vailla, ja kun kerran sieltä lomalle pääsi oli itkenyt kun pitää takaisin lähteä, ei ollut yhtään mitä odotti mitä joutui Baltian alueellakin tekemään. Eli kyllä vanhaksi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti