Max Manner: Kadotettujen kahvila


88-vuotias wieniläisrouva ottaa syntymäpäivänään vastaan vieraan ja alkaa kertoa tarinaansa. Säännöt ovat selvät: Kathrine Schulz kertoo koko elämäntarinansa, jos vieras ei sano sanaakaan, vaan kuuntelee hiljaa. Tarina käynnistyy 1930-luvun Wienistä, jossa nuori Kathrine käy koulua, auttaa iltaisin vanhempiensa omistamassa kahvilassa sekä unelmoi itseään muutamaa vuotta vanhemmasta pojasta. Viimeiseen asti hän pyrkii pitämään uhkaavat pilvet pois mielestään, mutta lopulta se käy mahdottomaksi: Itävalta liitetään natsi-Saksaan ja koulussa oppilaat ja opettajat jaetaan arjalaisiin ja juutalaisiin. Ja viimein tulee yö, jolloin sotilaat vievät Kathrinen isän kuulusteltavaksi.

Sitä mukaa kuin Kathrine menettää itselleen tärkeitä ihmisiä, hän menettää myös ihmisarvoaan. Hän joutuu upseerin taloudenhoitajaksi keskitysleirille, mutta juuri kun kaikki toivo on mennyttä, hänelle avautuu ihmeen kaupalla mahdollisuus pakoon. Puoliksi juutalaisen naisen pako läpi natsien hallitseman, sotivan Keski-Euroopan on epätodennäköinen onnistumaan, mutta niin vain hän pääsee Pariisiin. Siellä elämä ottaa jälleen uuden suunnan kohtalokkaalla tavalla. Sodassa on epäselvää, mikä on onnenpotku, mikä kohtalon julma käänne. Mutta niin kauan kuin hengitys kulkee, elämä jatkuu.

Ennen kaikkea dekkareistaan tunnettu Max Manner väläytti jo Mayra-romaanillaan kykynsä kirjoittaa myös muita kuin rikostarinoita. Ne lupaukset, jotka Mayra antoi, tulevat lunastetuiksi Kadotettujen kahvilassa täydellä mitalla. Itse asiassa, Manner taitaakin olla historiallisessa romaanissa parhaimmillaan. 

Iäkkään ja katkeroituneen Kathrinen kertojaääni on komeaa luettavaa. Se on yhtä aikaa elämän kovettama ja kylmä, mutta riittävän herkkä paljastamaan kovettumisen vastentahtoisuuden. Elämä ei ole jättänyt hänelle juurikaan vaihtoehtoja. Hahmo on kiehtovan ristiriitainen: ei missään nimessä kiiltokuva, mutta siitä huolimatta lukijan sympatiat ovat hänen puolellaan.

Kathrinen elämäntarina on uskomaton, muttei mahdoton: tämäntyyppisiä pelastumistarinoita toinen maailmansota jätti jälkeensä. Katsoin juuri erästä keskitysleireistä kertovaa dokumenttia, jossa kaiken kokenut vanhus sanoi: jokainen pelastuminen oli ihme. Sama ajattelumalli sopii myös tähän romaaniin, mutta tarina ei ole jumalankoneilla ja (ainakaan perinteisillä) pelastavilla ritareilla sokeroitu sankaritarina, vaan eritteinen, inhorealistinen kuvaus selviytymisestä.

Juutalaisten kohtalosta on kirjoitettu niin paljon, että joskus huomaa aihepiirin puuduttavan ansiokkaidenkin teosten kohdalla. Kadotettujen kahvilassa ei kuitenkaan ole sitä ongelmaa, vaan päähenkilön tarinaan oli helppo ja kauhistuttavaa samaistua. Merkittävä rooli tässä on nimenomaan Kathrinen minä-muotoisessa kerronnassa, joka toi romaaniin yhtä aikaa jotain vanhahtavaa ja samalla hyvin raikasta otetta. Tarina ei jätä ketään kylmäksi.

Kadotettujen kahvila on suurenmoinen romaani ja kirjailijan tämänastisesta tuotannosta ylivoimaisesti paras. Suosittelen lämpimästi.

Max Manner: Kadotettujen kahvila
Arktinen Banaani 2018
415s.
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Ihana luku tuo "Iäkkään ja katkeroituneen..." Minäkin pidin Kathrinesta! Tässäkin samaa mieltä kanssasi: Itse asiassa, Manner taitaakin olla historiallisessa romaanissa parhaimmillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti Manner kirjoittaa lisää tällaista. Olen muutenkin pitänyt monista hänen naishahmoistaan, ne ovat hyvin moniulotteisia.

      Poista
  2. Kirjoitit niin kiinnostavasti kirjasta, että tämäkin täytynee laittaa lukulistalle. Aihepiirinä juutalaisuudesta on tosiaan kirjoitettu paljon, mutta hienoa, että vielä löytyy tapoja, joilla lukija saadaan kiinnostumaan aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun innostuit. Hyvin kirjoitettu tarina toimii, olipa aihe kuinka koluttu tahansa.

      Poista
  3. Elämä ei ole jättänyt hänelle juurikaan vaihtoehtoja. ... Niitä se ei ole jättänyt minullekaan, mutta Olen selviytynyt ja selviydyn... jokaisen muuton (niitä on nyt 10) kohdalla elämä on muuttanut suuntaa, mutta ei aina siihen suuntaan johon luulin.. niin elämä ei jättänyt vaihtoehtoja- sitä oli joko elettävä eteenpäin ja selviydyttävä tai sitten ei... 73vuotiaana minun on erittäin helppo samaistua Kathrineen, kipeää tekevän helppo. Mutta toisin kuin hänen tarinansa, minun tarinani jatkuu vielä...
    Pitäisiköhän hankkia kirjoituskone...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marja, kirjoittaminen on erinomainen tapa merkitä asioita ylös ja kertoa sekä itselle että toisille. Kuulostaa siltä, että sinulla riittää kerrottavaa!

      Poista
  4. Luin viime vuonna niin monta natsiaiheista ja 1918-aiheista teosta, että jo luulin saaneeni yliannostuksen molemmista. 1918 toivon mukaan käsitelty. Mutta Manner pääsi piru vie yllättämään vielä loppuvuodesta, ja listasin tämän viime vuoden parhaimpiin kirjoihini, ihan kirkkaasti. Iloitsen myös siitä, että kokenut toisen genren kirjailija löytää uuden polun kirjailijanurallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, minäkin arvostan tämän kirjan erittäin korkealle viime vuoden kotimaisista uutuuksista. Ja on hienoa, että kirjailijalla riittää uskallusta kokeilla uutta.

      Poista
  5. Olipa mielenkiintoista lukea tämä postaus. Tämän haluan ehdottomasti lukea, niin hyvin kirjoitit siitä. Myös muiden kommentit osoittavat että kirja on todella lukemisen arvoinen. Välillä minusta tuntui että tämän tyyppisten kirjojen kiintiö olisi osaltani jo täysi, mutta ei vielä kuitenkaan. Aina löytyy uusia, mielenkiintoisia näkökulmia. Ja hyvä niin. Ettei tämä asia unohtuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että innostuit Anneli! Jään odottamaan mielipidettäsi.

      Poista
  6. Tämä on minulla ollut nyt lukulistalla jo jonkin aikaa ja tämän kirjoituksesi jälkeen vaan nostaa asemapaikkaansa. Ihan oikeasti pitää saada tähän tartuttua jossain välissä - pian.
    Minua on ehkä hivenen karkottanut juurikin tuo aihepiiri. Joskus nuorena ahmin kauhean määrän kirjoja toisesta maailmansodasta ja erityisesti keskitysleireihin liittyen. Tuli kiintiö täyteen kaikesta sotaan liittyvästä, mutta ehkä nyt jo taas voisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos yhtään helpottaa tarttumista, niin tämä on kyllä todella sujuvalukuinen. Tuli luettua oikein ahmimalla, rankasta aiheesta huolimatta.

      Poista
  7. Max Manner on minulle tuntematon kirjailija. Tunnen vetoa historiallisiin tarinoihin, sillä koen oppivani niistä ajankuvaa ja poliittisten käänteiden mahdollistaneita ilmiöitä.
    Juutalaisten kohtalot ovat olleet niin hurjia ja vasta viime vuosina minulle on selvinnyt, että juutalaisia ei ollut saksalaisista kuin parisataatuhatta. On ollut mieletön propagandateko saada vieritettyä kaikki ongelmat heidän tekosikseen. Näin jälkikäteen se tuntuu tietenkin järjettömältä ja mahdottomalta ja toivoisi, että ihmiskunta olisi oppinut, mutta valitettavasti ei vaikuta oppineet riittävästi.
    Minulla on yöpöydällääni Karen Schur Narulan Fatherland, joka kuvaa erään suvun kautta tapahtumia ja suosittelen sitä, kun seuraavan kerran haluat palata toisen maailmansodan myllerryksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä yksi merkittävä osa tämänkin kirjan vetovoimaa (ja kauhistuttavuutta) on se, että tietää, mitä tälläkin hetkellä Euroopassa tapahtuu. Kadotettujen kahvilassa oli todella kiinnostavasti kuvattu sitä, miten antisemitismi muuttuu höyrähtäneiden kiihkoilusta uudeksi normiksi. Loppujen lopuksi siihen ei tarvita montaa askelmaa.

      Poista

Lähetä kommentti