Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus

Luullakseni en ole ainoa, jonka mieleen on iskostunut viimeinen kohtaus elokuvasta Minä elän (vuodelta 1946, ohjaaja Ilmari Unho). Tuossa kohtauksessa näyttelijä Rauli Tuomi esittää väkevästi kansalliskirjailija Aleksis Kiven viimeiset hetket. Kaltoinkohdeltu, kärsivä taiteilija hallusinoi lavitsallaan ja kuiskaa historiankirjoihin merkityt viimeiset sanansa: Minä elän, elän! Roolisuoritus toi Tuomelle parhaan miespääosan Jussi-patsaan, eikä ansiotta.

Kivi ei tosiaankaan kuollut mestarina, vaan kuva väärinymmärretystä nerosta ja nälkää näkevästä taiteilijamarttyyrista alkoi rakentua vasta myöhempinä vuosikymmeninä. Historiantutkija Teemu Keskisarjan tavaramerkiksi alkaa muodostua vallitsevien historiallisten totuuksien kyseenalaistaminen ja tuulettaminen. Niin tälläkin kertaa. Kivi näyttää heittäytyneen kärsiväksi nälkätaiteilijaksi osin tietoisesti, aikana, jolloin sellainen ei periaatteessa ollut mahdollista. Räätälinpojaksi Kiven urakehitys näytti itseasiassa pitkään varsin mukavalta.

On toki kiistatonta, että vähävaraisuus loi suuria haasteita ja lopulta esteitä yliopisto-opintojen edistymiselle, mutta toisaalta Kivi ei suinkaan ollut ainoa rahapulasta kärsivä ylioppilas Helsingissä. Siinä missä monet opiskelutoverit keräsivät elantoaan usein ehkä epäkiitollisista, mutta tulevaisuuden kannalta välttämättömistä töistä esimerkiksi kotiopettajina, Kivi ei moiseen sotkeutunut. Hänen elantonsa muodostui ystävällisten mesenaattien lahjoituksista, ystävien ja tuttavien lainoista ja myöhemmin kirjallisen uran käynnistyttyä julkaisuista saaduista, varsin vaatimattomista korvauksista.

Kivi ei mennyt läpi harmaan kiven yksittäistaistelijana vaan liukkaana luikkuna, joka rapsutti sen vähän, mikä irtosi kulttuurirahattomasta kotomaasta. Aikaansa aseteltuna hän oli melkein systeemin syöttiläs. Tuttavansa Holmströmin - muutenkin suorasukaisen muistelijan - mielestä Kivi oli "heikko ja vetelä, mutta huonoon kohteluun hän ei voinut hukkua".

Arjenhallinnan puutetta paikkasi eriskummallinen selviytymistaisto. Pikku lätäköistä ja lammikoista Kivi lusikoi juuri ja juuti riittävästi elintoimintojen ylläpitoon ja kirjoittamiseen. Ei laskelmoiden vaan vaistonvaraisesti hän tutustui ihmisiin, jotka jaksoivat maksaa aterioita, olutpullosia, puulaakivuokria ja viimein kirjapainokuluja.

Keskisarja perkaa olemassaolevaa lähteistöä, erityisesti kirjeenvaihtoa tiheällä kammalla. Lukijan kannalta välillä jopa vähän liian tiheällä.

Rakenne oli "paikoittain liian pitkä ja ikävystyttävä", mutta kieli "terve ja omituinen".


kuvailtiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pöytäkirjassa Seitsemää veljestä, mutta välillä sama lause pätisi myös Saapasnahka-torniin. Suoria tekstiviittauksia olisi voinut välillä käyttää säästeliäämminkin. Toisaalta, jos välillä sitaateista on runsaudenpulaa, ei aukkoiselle lähteistölle tutkijakaan voi mitään. Vaikka Keskisarja onnistuu tuomaan Kiven profiilikuvaan uusia sävyjä, jäävät myös monet kysymykset vaille vastausta ja arvausten varaan. Emme esimerkiksi tiedä, mikä oli viimeinen pisara sille, että jo ennenstään masentunut ja mieleltään epävakaa kirjailija liukui hämärän rajan tuolle puolelle. Kiivaalla tuotantoon kohdistuneelle kritiikillä, August Ahlqvistin tapaus etunenässä, on kuitenkin ollut siihen kiistaton vaikutuksensa. Kirjan liikuttavinta antia olikin kuvaus "surun pojan" viimeisistä kuukausista.

Vaikka Keskisarjan kuva Kivestä on kaikkea muuta kuin ihannoiva, ei se siitä huolimatta vähennä kansalliskirjailijan arvoa. Olkoon niin, että Kivessä ehkä oli laiskansutkia siivelläeläjän piirteitä. Siitä huolimatta hän osasi ja sai luotua teoksia, jotka ovat jääneet elämään. Sitä voi jo kutsua melkoiseksi urotyöksi. Ja kuten moneen kertaan on todettu, suomalaisethan rakastavat juuri tällaisia rikkinäisiä hahmoja.

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus
Siltala 2018
272s.
Arvostelukappale