Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Viime syksynä kirjalliset ystäväni alkoivat kysellä: ketä naisia sinä ajattelet öisin? Hämmennyin. Kyllä en ajattele naisia öisin. Yöllä nukun. Ja jos en nuku, on menossa se aika töissä ja herään yöllä listaamaan mielessäni tekemättömiä töitä ja pieniä tarkistamattomia faktoja, joita en missään nimessä saa unohtaa.

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin luettuani minun on kuitenkin todettava, että stressipäissäni minun kannattaisi mieluummin miettiä näitä innostavia naisia, koska aivan varmasti he ovat kokeneet omana aikanaan saman, pyrkineet pitämään lankoja käsissään, painiskelleet kiistattoman pätevyyden ja alituisen riittämättömyyden tunteen ja velvoitteiden ristipaineessa.

Aivan ensiksi minun kannattaisi miettiä yö tai parikin tätä juuri lukemaani kirjaa, mutta sitä en malta tehdä,  vaan ryntään kirjoittamaan teoksesta saman tien. Kuun alussa päätin, että helmikuussa luen pelkästään innostavia, inspiroivia kirjoja, jotka auttavat minua kehittämään itseäni ja tulemaan paremmaksi ihmiseksi (sic!). 

Jotakin sen kaltaista lienee ollut mielessä myös Kankimäellä, kun hän lähti jäljittämään yönaisiensa, historiallisten esikuviensa ja voimanaistensa elämänkohtaloita. Matkat vievät hänet Afrikan savanneille Karen Blixenin maisemiin, Japaniin, Firenzeen, Normandiaan ja välillä myös vihtiläiseen ullakkokamariin kirjailijan lapsuudenkotiin. Teos on yhdistelmä historiallista elämäkertaa ja henkilökohtaista (matka)päiväkirjaa. Kankimäki heittäytyy vuoropuheluun esikuviensa kanssa, soittaapa epätoivon hetkellä jopa Frida Kahlon puhelinnumeroon (Frida ei vastannut). Lopputuloksena on yhtä aikaa inspiroiva ja itseironinen, ihannoiva, mutta tarkkasilmäinen vapauden ylistys.

Sillä vaikka Kankimäki ihannoi yönaisiaan: tutkimusretkeilijöitä kuten Mary Kingsleytä (oma suosikkini) sekä Artemisia Gentileshin kaltaisia taitelijoita, ei heistä piirretty henkilökuva suinkaan jätä huomiotta inhimillisiä puutteita. Niitäkin näissä naisissa riitti: huumausaineiden käyttöä, rasismia, kamppailua mielenterveyden kanssa ja niin edelleen. Mutta yhteistä kaikille on, että he ovat antaneet pitkät sille, mitä ympäröivä yhteiskunta on olettanut naisen voivan tai pystyvän tekemään. Keski-ikäistyvää lukijaa riemastuttaa myös se, kuinka moni nainen on keksinyt itsensä uudestaan, puhjennut kukkaan vasta nelikymppisenä tai sen jälkeen. Kun velvoitteet perhettä, miestä ja lapsia kohtaan on hoidettu, on ollut aikaa tehdä viimein niitä asioita, joita itse haluaa.

Jos naisen on ollut mahdollista matkustaa maailman ympäri aikana, jolloin naisten on ollut suotavinta pysyä kodin seinien sisäpuolella tai luoda ura merkittävänä taiteilijana vuosisadalla, jolloin vain miesten uskottiin kykenevän maalaustaiteeseen, mitä kaikkea 2000-luvulla on mahdollista saavuttaa, jos vain uskoa ja halua löytyy?

Naiset joita ajattelen öisin on epäilemättä vaarallinen kirja. Se voimaannuttaa, herättää halun paitsi unelmoida myös tehdä haaveet todeksi. Välittömiä vaikutuksia ovat muun muassa armottoman matkakuumeen herääminen sekä ilmiselvä niskoittelun halu vallitsevien, mutta järjettömiltä tuntevien normistojen edessä. Lukekaa vain omalla vastuulla.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Otava 2018

441s.