Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto on kirjailija, jonka teoksiin olen jo pitemmän aikaa halunnut tutustua hyvien lukuvinkkien innostamana. Erityisesti Lahtarit-teos herätti kiinnostukseni, mutta kun huomasin isäni pöydällä vuonna 2015 ilmestyneen Pyövelin, päätin aloittaa tutustumisen siitä. Kokemus oli vakuuttava ja vaikuttava.

1600-luvulle sijoittuva romaani kuvaa vaasalaista elämänmenoa kolmen päähenkilön kautta. Vuorotellen seurataan tuomaria, apteekkaria ja pyöveliä. Miesten elämäntarinat nivoutuvat yhteen, mutta heidän kaarensa muotoutuvat kovin erilaisiksi. Siinä missä Tuomari Wisander on kirjan alkupuolella yksityiselämässään pettynyt, mutta lain edessä jämpti mies, on Pieti Sipinpoika kurja, kaltoinkohdeltu ja empatiakyvytön kerjäläispoika, joka lähtee tavoittelemaan parempaa elämää. Kirjan lopussa Pietistä on tullut apteekkari Eggerts, josta löytyy paljon enemmän hyvyyttä kuin viettiensä ja pettymystensä orjaksi joutuneesta Wisanderista.

Vahvimmin päähenkilöksi nousee, kirjan nimen mukaisesti, kuitenkin Johann-pyöveli. Kirjan alussa hän on pieni poika, pyövelin ainoa jälkeläinen, josta hänen äitinsä toivoo pappia. Wisanderia ihannoiva poika puolestaan haluaa lukemaan lakia. Kohtaloaan ei kuitenkaan voi paeta, ei ainakaan 1600-luvulla, ja niin Johann lähtee Lyypekkiin saamaan pyövelinoppia paikalliselta mestarismieheltä. Johann oppii ammatin salat, niitä kuvataan kirjassa varsin yksityiskohtaisesti, mutta kotiin palattuaan yrittää kuitenkin löytää vielä uuden suunnan elämälleen.

Vaasaan on kuitenkin rantautumassa maailmalta voima, joille ei Johann, sen paremmin kuin apteekkari Eggerts tai tuomari Wisanderkaan voi mitään. Nimittäin noituus. Kanto kuvaa hyvin sitä, miten noitahysteria valtaa todellisuudessa kirkonmiehet, sitten ylemmän porvariston ja lopulta tietysti oppimattoman kansan. Kirjailija kuvaa piinallisen tarkasti niitä kuulustelumetodeja, joita hyväksikäyttäen noidiksi epäillyt saadaan tunnustamaan mitä omituisimpia tekoja.

Kymmenisen vuotta sitten piipahdin mieheni kanssa keskiaikaisessa kidutusmuseossa Tallinnassa. Vierailu oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta aika lyhyt. Keskimääräistä vilkkaammalla mielikuvituksella varustettu vierailija sai museossa vähän turhankin elävän kuvan siitä, miten erilaisilla tavoilla ihmistä menneinä aikoina rankaistiin.

Samanlainen ahdistava tunne tuntui niskassa paikoitellen lukiessani tätä kirjaa. Varsinaisesti se valtasi minut kuitenkin vasta kirjan lopulla, juuri noitavainoja kuvattaessa. Näin siitäkin huolimatta, että olen tainnut opiskeluaikana jopa tenttiä noitavainoihin liittyvää kirjallisuutta, eikä aihepiiri sinänsä ole uusi tai yllättävä. Kannon kieli ja kuvaus on kuitenkin niin raadollista, ettei se voi olla vaikuttamatta. Kamalinta ei suinkaan ole väkivalta, vaan se henkinen kierous ja sadismi, josta vainous sai elinvoimansa.

Kirjan kieli on rehevää ja kaunistelematonta, kuten aihepiiriin hyvin sopiikin. Kirjassa paska on paska ja niin edelleen, mutta niinpä se lienee ollut 1600-lukulaisen pyövelinkin kielenkäytössä. Kieli tai sillä kuvatut raakuudet eivät missään nimessä ole syy jättää kirjaa lukematta, sillä kokonaisuus on tarkkaan ja taitavasti mietitty ja hiottu. Kaikista kauheuksista huolimatta kirjassa on myös paljon kauniita kohtia. Esimerkiksi Johannin ja Kirstinin kauniit ja kesäiset päivät paimenessa on kuvattu erittäin kauniisti.

Pyöveli on mielenkiintoinen historiallinen romaani, joka kuvaa syvällisesti sitä, kuinka erilaisessa yhteiskunnassa muutama sata vuotta sitten elettiin. Ajan rangaistuskäytäntöjä miettissä oli hyvä pohtia sitä, mitä, ketä ja millä tavalla kovat rangaistukset hyödyttivät. 1600-luvulla koko rangaistuskäytäntö tähtäsi toki aivan erilaisiin asioihin kuin nykypäivänä. Jumalan lain rikkominen veti jumalallisen rangaistuksen koko yhteisön päälle, siksi rikoksesta oli rangaistava. Syntinsä sovittamalla rikkoja turvasi autuuden kuoleman jälkeen. Tämä johti mitä omituisimpiin tilanteisiin. Koska itsensämurhaajan ei uskottu pääsevän taivaaseen, syvästi masentunut ihminen saattoi tappaa lapsensa. Viaton lapsi pääsi taivaaseen joka tapauksessa. Murhaaja puolestaan sai papilta viimeisen voitelun ja synnit anteeksi ennen mestaamista.

Kuolemanrangaistuksesta ei taideta nykypäivän Suomessa edes keskustella kovinkaan vakavasti. Pyöveli tarjoaa kuitenkin kiinnostavan kurkistusluukun menneeseen yhteiskuntajärjestykseen. Siinä pyöveli edusti hirmuisimpia tapoja kuolla ja oli sen tähden yhteisössään hyljeksitty ja merkitty mies. Siitä huolimatta ainakin Kannon kirjassa samat hyljeksijät ovat niitä, jotka kaikista kiihkeimmin haluavat nähdä verta. Pyöveli ei sitä halua. Tässä maailmassa pyöveli on nöyrä esivallan palvelija ja myös armon ja vapahduksen enkeli.

Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
387s.