Risto Joutjärvi: Valvojana naisten erityistyöleirillä. Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944


Tämä kirja ponnahti lukulistalleni keväällä sauraamani historiallisen debatin kautta. Risto Joutjärven Valvojana naisten erityistyöleirillä -teos käynnisti keskustelun sodanaikaisista työ- ja rangaistusleireistä ja pienen kiistelyn niiden ja erityisesti Heinäveden leirin olemassaolosta. Joutjärvi kertoo kirjassaan äitinsä Saara Tuukkasen tarinan. Sodan aikaan hän tarttui houkuttelevaan tarjoukseen työskennellä ministeriön palveluksessa, tietämättä oikeastaan, mihin lupautui. Perillä Heinävedellä hänelle selvisi karu totuus. Leirille oli kuljetettu "epäsosiaalista" ainesta olevia naisia, jotka sovittivat rikkeensä mottitöitä tekemällä. Naisjoukkoon mahtui monenlaista kulkijaa ja kauhun ylläpiiriä piti yllä vahvasti natsihenkinen johtajatar, josta Joutjärvi piirtää narsistisen, likipitäen demonisen kuvan.

Viikko ennen kirjan ilmestymistä esimerkiksi Savon Sanomat esitteli teosta ja Joutjärven edesmenneeltä äidiltään saamia tietoja Heinäveden leiristä. Mitään virallista tietoa arkistoista ei löydy. Oikeus- ja hallintohistorian dosentti Lars Westerlund kuitenkin epäili Ylen uutisessa Heinäveden leirin olemassaoloa, sillä siitä ei tosiaan ole jäänyt jäljelle ainuttakaan historiallista dokumenttia. Savon Sanomat onnistui kuitenkin kaivelemaan esille silminnäkijän, joka on käynyt leirin laidalla ja nähnyt siellä "maalattuja, kaupunkilaisilta vaikuttavia naisia".

Sinänsä asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Se ei ole uutinen, että tällaisia työleirejä on ollut olemassa, eikä sitäkään tarvitse kovin paljon ihmetellä, että todisteet on nähty järkevänä siivota pois sodan jälkeisessä tulenarassa tilanteessa. Olennaisempaa on, mitä näillä leireillä todellisuudessa tapahtui. Saara Tuukkanen ehti viimeisinä sotavuosina työskennellä usealla leirillä, mutta nimenomaan Heinävedellä olot olivat lohduttomat. Joutjärven teoksessa kuvataan sydäntäriipaisevasti, miten naisilla ei ollut syksyn viimoissa kunnollisia työvaatteita, eikä edes ehjiä jalkineita. Keskenmenon saanutta naista ei viety lääkäriin, leirillä tapahtui karkaamisia, ja uhkaavia tilanteita, kun päihtyneet, rintamalta lomallae tulleet sotilaat tulivat riehumaan leiriin. Tarinan edetessä Saara Tuukkanen joutuu itse useita kertoja uhkaaviin ja vaarallisiin tilanteisiin. Järkyttävintä on päähenkilön korviin kantautuneet huhut vastasyntyneen ja hänen äitinsä surmaamisesta, mille tosin ei ole puheita kummempia todisteita.

Saara Tuukkanen vaikeni näistä kokemuksistaan miltei koko elämänsä ajan, mutta tuli vanhoilla päivillä toisiin ajatuksiin ja antoi pojalleen tehtävän saattaa tiedot julkisuuteen. Aihepiiri on mielenkiintoinen, mutta vaikeasti todennettava. Samaa voi sanoa myös Joutjärven teoksesta. Kun kyseessä on jo edesmenneen henkilön muistelmat, on kertomuksen luotettavuus jo lähtökohtaisesti vaikeasti määriteltävissä. Ja kun toinen henkilö on kirjoittanut tapahtumat fiktiivisen tarinan muotoon ja kun kirjallisia lähteitä ei ole säilynyt, on tarinan todenperäisyydestä ja historiallisesta pätevyydestä mahdoton sanoa yhtään mitään. Siitä huolimatta Valvojana naisten erityistyöleirillä on tärkeä teos. On suorastaan onni, että Tuukkanen päätti jakaa muistonsa, eikä vienyt niitä mukanaan hautaan. Saattaa olla, että ilman tätä tekoa Heinäveden leirin naisten kohtalot olisivat nyt jo lopullisesti unohtuneet. Nyt niistä pelastui edes pieni sirpale.

Risto Joutjärvi: Valvojana naisten erityistyöleirillä. Saara Tuukkasen muistelma 1943-1944.
Minerva 2015
296s.
Arvostelukappale

Kommentit

  1. kannattaa lukaista Seura-lehdestä onko kirjan kirjoittaja tehnyt ns. humpuukia keksityilä tarinoilaan, joita itse on kirjaansa lisäilyt

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seuran artikkelia en ole nähnyt. Osa tarinasta varmastikin on sepitettä, koska lähteitä ei ole. Mielenkiintoista olisi tietää, miltä osin tarina pitää kutinsa. Luultavasti sitä emme kuitenkaan saa koskaan tietää, sillä silminnäkijöitä tuskin enää kovin monta löytyy.

      Poista
    2. Tämä on täysin huhuna kuultua tapausta eräästä Ruotsissa asuneesta miehestä, joka syntyi marraskuussa ja paikka oli Heinävesi ja äiti oli synnyttänyt hänet jollakin leirillä 1943. Asialla voi olla puolitotuutta? (Riippuen virallisesta lääkärin lausunnosta jos sitä on olemassa?) Ainakin mies oli hengissä vielä 1990 luvulla nyt jo kuolleen ryyppykaverin mukaan etelä ruotsissa. Mies ja äiti olivat menneet jo sodan jälkeen Ruotsiin ja tämä poika oli siellä alkoholisoitunut. Oli kertonut, että on teltassa syntynyt ja telttaan saa kuollakin. Tämän tiedon tietää nyt myös kirjan kirjoittajakin, mutta hän ei ottanut asiaan kantaa juuri todisteiden puutteen takia ja jos varmistuu niin antaa tiedon eräälle sovitulle tutkijalle. Niin hän kertoi Helsingin kirjamessuilla kun kerroin asian hänelle oli hallissa istunut suomalaisen, ehkä kuuluisimman sanoittajan kanssa hetkeä aiemmin.

      Poista
  2. Hyvä, että tätäkin historiaa tulee päivänvaloon, vaikkakin voi olla, että kirjoittajalla ei ole ihan materiaali riittänyt ja on pannut omiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin otaksun tapahtuneen. Olennaista on kuitenkin villakoiran ydin, eli mitä leireillä päällisin puolin tapahtui ja millä perusteella sinne ihmisiä määrättiin. Siitä varmasti jotakin tietoa löytyykin.

      Poista
    2. Lukekaa nyt mitä kaikkiaan ihmiset ovat kirjoittanut niin silmät aukeaa. Miten paikat ja ajankohdat ja leirien määräkin on lisääntynyt kuin alkuhaukkujen jälkeen tietämättömien arvauksen perusteella. Sitäkö some on? Onhan tässäkin jo alku kaikelle, kunnia kirjoittajalle ja työnvalvojan rohkeudelle avautua. Uskon, että moni nimettömänä esiintyvä on jälkeläinen ja kuullut sukulaiseltaan joskus aikanaan. Uskon itse heihin kun tiedän omasta suvusta, joita oli näillä alkeellisillä alkuajan pakollisilla Huom! kommunismin takia työleireillä. Sukulaisiani tapettiin jo sisällissodassa ja niin 1943 ja ilmoitettiin kadonneeksi, mutta äitini mummo sai kortin samana vuonna siskoltaan heinävedeltä, joka oli toisen kirjoittama kun mummon nuorin sisko ei osannut kirjoittaa nyt olisi 97v. Kirjoitus oli hyvin siistiä kaunokirjoitusta. Täti oli viety helsinkiin kovan kuumesairauden takia sairaalaan ja palautettu heinävedelle takaisin syyskuussa. Kulunut ja kellastunut kortti on raamitettu seinälle muistoksi hänestä lapseni kotona, allekirjoitus on jo sotkeentunut. Suluissa on ilmeisesti kortin kirjoittajan nimimerkki pelkkä s, mutta vanhalla kaunokirjoitus tyylillä. Voi olla myös sattumaa? Vaikka kortti on kulunut ja haalistunut niin muistot sota-ajasta edelleen herättää ja sen pahuudesta.

      Poista
  3. On ko. leireistä tietoa vaikka kuinka paljon. Hyvin paljon. Lehtijuttuja ja muistelmia. Esimerkiksi Emil Lappalaisen Kohtalonvuodet, 1994, Forssa.
    Kirjassa juuri Heinäveden työötöjä ja kerrotaan leirielämästä hyvinkin tarkasti.
    Joutjärvi on sepittänyt kirjansa ihan oman mielikuvituksen mukan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin tuon Seuran artikkelin, kiinnostava ja kysymyksiä herättävä. Kiinnostava oli myös tieto Lappalaisen muistelmista. Pohjautuvatko ne pelkästään muistitietoon vai myös lähteisiin?

      Poista
    2. Epäilen, ettei kirjoittaja voi sepittää niin tarkkaa tietoa ja onhan se mahdotontakin miten päivämäärät voivat sitten täsmätä. Tiedot täsmäävät kaikkiin esiin tulleisiin dokumentteihin, ehkä hän hämäyksen vuoksi on saattanut laittaa leirit eri järjestykseen, siis kaikki on mahdollista, mutta tosi on, että on vielä arkisto papereita mahdollista löytää/saada ja niitä on jo muutamia saatukin eri lähteistä. Ihmettelen todellakin kirjoittajan tarkkuutta, jota ei voi arvata, enkä usko, että hänkään olisi sentään meedio. Tämä on mielenkiintoinen aihe ja uskon ajan oloon, että lisää on tulossa, jopa silloin kaikkien ihmetykseksi avautuu muutakin. Amma en vertaisi Lappalaisen kirjaa tähän ollenkaan, enkä muihinkaan jotka eivät satu tälle ajankohdalle ne ovat ihan erilaisia kuitenkin. Tälle leirin kertomus muotoon tehdyllä teoksella ja juuri leirin ajankohdalla ei ole Lappalaisen ja Pölläkän leirin kanssa mitään yhteyttä, vain että on sota-aika. Seuraan en niin uskoisi tai niihin toisiin kommentteihin. Vaikutti kuin asialla olisi toinen toimittaja omine mielipiteineen tutkijan lausuntoihin perustuen ja todistettuhan on tämäkin, että tutkija ei tiedä asiasta. Pitää osata lukea rivien välistä, olen lukenut hänenkin tutkielmat / tutkimukset sodan ajalta ja onko toisen käden tietoa siellä? Olen päässyt sattumoisin tutustumaan kerran kirjoittajaan, joka ei hevillä kerro mitään asiasta, mutta näin silti mitä voi olla luvassa, mutta yksi kirjoitus hänellä oli hiukan kesken, koskien Saaran hyvästä ja äitipuolen ajan väkivaltaisesta lapsuudesta. Kuulin myös hätkähdyttävää sota-ajasta kertovaa leiriä koskevaa aikaa ääninäyttein ja lupauduin olemaan kertomatta. Niistä saamme ehkäpä lukea myöhemmin. Ensiksi epäröin, mutta nyt asia on toisin. Kirjoittajalla on valtavasti materiaalia monista aiheista, jopa 1800 luvulta lähtien. Siitäkin juttelimme teekupin ääressä, että kirjoittaja oli lähellä laittaa koko arkisto materiaalinsa keväällä eräiden hyvin uhkaavien puhelin soittojen jälkeen polttouuniin. Aihe on niin tärkeä hänelle, ettei onneksi laittanut. Tähän kirjoitukseenkin sain luvan. Kunnioitan ja annan kirjoitusrauhan. P.S. Ihmettelen, että hän tekee kaiken ilman apurahaa ja kirjoista saa lähes saman kuin pienipalkkainen tai työtön. Itse en tekisi, tuntisin itseni kustantajien orjatyöntekijäksi.

      Poista
  4. Löysin tällaisen paikan, jossa myös teksti kokonaisuudessan tuosta lappalaisen muistelmista.

    http://kirjahuijausko.blogspot.fi/



    VastaaPoista
  5. Luin Saara Tuukkasesta ja Naisten erityityleiriin koskevan / kertovan kirjan tarkkaan ja otin selvää Seuralehden kirjoituksiinkin. Tällä ei ole mitään tekemistä Emil Lappalaisen kirjaan. Toimittaja oli tehnyt hyvän työn, mutta kuulemani mukaan lisäykset olivat tehnyt joku muu, jolla ei näköjään ole käsitystäkään mitä silloin 1943 Heinäveden Pölläkässä leirillä tapahtui. Tiedän jo varmuudella mitä oli tapahtunut, myös olen asiaa tutkinut. Kyseinen seurassa mainittu tutkija ei tiennyt tai kiellettiin kertomasta koko leiristä ja sen tapahtumista. Epäilen, että monikaan ei tule löytämään tästä tietoja, mutta siellä olleiden omaiset tietää jotakin ja kuulemani mukaan eivät halua itse julkisuuteen. Uskon, että tutkija Niiranen saattaa jotakin saada selville. Huom! Tämä leiri ei ollut kurileiri minkään ministeriön paperin mukaan, joka niin väittää niin tiedoissa on suuri aukko. Leirejä oli kaikkialla maassa ja jokaisella leirillä oli oma numeronsa. paperit olivat vain heillä, jotka oli oikeuden päätöksin lähetetty, mutta oli niitäkin joita ei ja missä ovat? Tiedetään jo, että saksalaisillakin oli sormensa pelissä niin kauan kun uskottiin saksan voittoon. Olihan saksalla kauttakulkuoikeus, jota käytettiin tavallisten suomalaisten hämäämiseksi ja joitain liikuteltavia tukiasemia. Annettiin lapsille suklaata ja karamelleja, sanottiin kyselijöille olemme vain kauttakulkumatkalla, joku uskoo vain viralliseen tutkijan paperiin ja joku ei, koska tietää, ettei suomi ollut puhdas. Olen saanut todisteita, mm.ministeriön kopioita, työstä ja henkilökunnan palkoista, joita oli väärennetyin allekirjoituksin noudettu, kuin työnvalvojankin palkkakuitit. Tällä leirillä ei ollut kuin 2 plus 2 työntekijää. 2 heistä oli metsävirman palkollisia, eikä muita. Leiriläiset eivät saneet kuin ihan lopussa palkkoja jos saivat kaikki silloinkaan, todisteita ei ole kaikista. henkilötodistuksia ym. kyllä löytyy. Minusta kirjoittaja on avannut tässä sota historian tärkeän, ehkäpä tärkeimmän ja uuden sivun.

    VastaaPoista
  6. TÄSSÄ ON KIRJOITETTU OIKEIN. SUKULAISENI OLI TUOTU MARRASKUUN ALUSSA PÖLLÄKÄN ALKEELLISELLE LEIRILLE JA VAATTEET HEPPOISET JA YHDET KENGÄT JOISTA POHJAKIN RISA JA POHJALLISET PAHVIA. LAPSET OLIVAT VIETY LASTENKOTIIN. 1950 HÄN JOUTUI SAIRAALAAN KEUHKOKUUMEEN VUOKSI, JOKA ALKOI JO HEINÄVEDELLÄ JA VIETY SAIRAALAAN. MUISTAN HÄNEN KERTONEEN NUORESTA RILLIPÄISESTÄ NAISESTA, JOKA SIELLÄ LAULATTI JA PITI ILTAHARTAUKSIA JA JÄRJESTI OHJELMAA TOISTEN LEIRILÄISTENKIN PYYNNÖSTÄ. VAATELÄHETYKSESSÄ HÄN OLI OLLUT JAKAMASSA KENKIÄ JOILLA EI OLLUT KUIN RÄTIT JALOISSA. USKON TÄTINI SANAAN.TÄTINI TUTKITTIIN JOSSAIN SAKSALAISLÄÄKÄRILLÄ JA SIITÄ EI KIRJASSA OLE, EHKÄ SIITÄ EI KIRJOITTAJA TIEDÄ TAI EI TUONUT JULKI. jOSSAKIN MAATALOSSA VIETTI MYÖS 1943 JOULUN JA VUODENVAIHTEEN. KIRJAKIN KERTOO SIITÄ. TÄTINI KUOLI KEUHKOTAUTIIN 1950 LUVULLA SAIRAALASSA, MISTÄ JOHTUI, SITÄ EN TIEDÄ? TÄTINI VIETIIN PÖLLÄKÄN LEIRILTÄ HÄKÄPÖNTTÖAUTON LAVALLA PERILLE ASTI JA TOISET MENI JUNALLA. KIRJAN LUKIESSA TULI HELPOTUS JA VAPAUS KUN SAI TIETÄÄ HÄNEN KOHTALOSTAAN JA OMAKIN MIELENRAUHA SAI HELPOTUKSEN. ITSE EPÄILEN, ETTÄ ITSE TUTKIJAT OVAT HÄVITTÄNEET PAPEREITA JOIDENKIN KÄSKYSTÄ, ETTEI KAIKKI SELVIÄ KOSKAAN. KÄSITYS MUUTTUI KUN JOKU TUTKIJA ALKOI VÄITTÄMÄÄN, ETTEI TÄLLAISIA EDES OLLUT, KUIN 1. KURILEIRI JOSSAKIN. SIINÄ HÄN ANTOI JO ASIALLE TIEDON VALHEISTA MITÄ NYT ON JO SAATU SELVILLE. TÄTINI TOISTI USEIN ETTÄ OLI HYVÄ, ETTÄ SE JOHTAJA OLI PALJON POISSA SEN SAKSALAISEN LUONA TAI MISSÄ LIENEEKÄÄN MYYMÄSSÄ NIITÄ LEIRIN RUOKIA. (OSA NAISISTA TOI METSÄSTÄ TULLESSAAN HAUKIA JA MUITA KALOJA EMÄNNÄLLE, MISTÄ SAIVAT, EHKÄ KYLÄLÄISET TOIVAT PALKKIONA JOSTAKIN, TAI SALAA KALASTIVAT ITSE?) KIRJASSA EI TÄSTÄKÄÄN OLE MITÄÄN.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit