Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Itse en välttämättä miellä Ehtoolehto-kirjoja aivan dekkareiksi, mutta usein ne kuitenkin jäsennetään luokituksessa salapoliisikirjallisuudeksi, joten tämä olkoon dekkariviikon uutuutena lupaamani dekkarihtava kirja. Ja onhan Minna Lindgrenin kirjassa toki dekkarimaisia piirteitä. Ehtoolehdossa tapahtuu jälleen kerran kaikkea epämääräistä ja salamyhkäistä. Ja Siiri Kettunen yhdessä ystävättärensä Irman kanssa on kieltämättä melkoinen parivaljakko. Eritoten Siirissä on aika paljon neiti Marplemaisia piirteitä.

Ehtoolehto-sarja on siis ehtinyt kolmanteen osaansa ja mielessä käy, että voiko näitä nyt enää kovin monta tulla, kun päähenkilöt alkavat huidella jo lähempänä sataa ikävuotta. Kun romaanin nimi on niinkin pahaenteinen kuin Ehtoolehdon tuho, on lopunajan enteitä vahvasti ilmassa. Kirjan luettuani en kuitenkaan osaa vielä sulkea mappia: vaikuttaa siltä, että parivaljakolla on vielä seikkailuja jäljellä.

Ehtoolehdon tuho on utopia, joka sijoittuu vain vähän omasta ajastamme eteenpäin. Tämä tuntuu olevan tällä hetkellä hyvin tyypillinen tapa kirjoittaa utopiaa ja kyllähän ajankohta pakottaa ajattelemaan, onko kirjailjan visio kuinka lähellä totuutta kun kaikki tuntuu kuitenkin niin kovin tutulta. Ehtoolehdosta on tehty muodikkaasti pilottihanke, jossa hoitajat ja muu henkilökunta on korvattu tekniikalla ja roboteilla. On lääkkeenjakelurobottia, hoivarobottia, älyseinää ja ruokarobottia. Viimeksi mainittu sylkee värikkäitä neliöitä, kolmioita ja palleroita, joihin on pakattu kaikki ne aineet, joita vanhus tutkimusten mukaan tarvitsee. Ei ole kovinkaan suuri yllätys, että tämä ei Ehtoolehdon virkeimpiä asukkaita miellytä. Vaikka voisi luulla, ettei tilanne voisi enää pahentua, niin voi se. Ensinnäkin Ehtoolehtoon pesiytyy rottia ja toiseksi uskonlahkoon kuuluvia vapaaehtoisia, jotka tuntuvat olevan hyvin kiinnostuneita itse kunkin testamentista.

Pakko sanoa, että tätä lukiessa pääni yläpuolella leijaili musta pilvi. Kuolema Ehtoolehdossa oli ratkihauska ja raikas kirja, joka herätti silti vakavia ajatuksia. Ehtoolehdon pakolaiset oli jo selvästi alleviivaavampi teos, mutta muistan silti nauraneeni useaan kertaan ääneen. Ehtoolehdon tuho oli tuomiopäivän puhetta täynnä ja mielestäni se ei ollut hyvä asia. Kaipasin naurua.

Itsekriittisesti on tietenkin pakko miettiä, että kuinka paljon naurun aihetta on niillä vanhuksilla, jotka laitoksissa tälläkin hetkellä elävät. Onko itsekästä minulta kaivata kepeää dekadenssia ja vanhuskapinaa kun kirjailja haluaa esittää ajankohtaisen puheenvuoron vanhustemme hoitamisesta ja ennen kaikkea yhteiskuntamme suhtautumisesta ikääntymiseen ja kuolemaan ylipäätään? Varmaankin on, mutta vähän enemmän pilkettä silmäkulmassa ei suinkaan olisi mielestäni vähentänyt asian puhuttelevuutta.

Ei Ehtoolehdon tuho kuitenkaan huono teos ole ja varmasti jokainen, joka on Siirin ja kumppaneiden mukaan lähtenyt, haluaa lukea tämänkin teoksen. Toivon, että Siiri ja Irma saavat vielä grande finalen, jossa he panevat haisemaan ja jota lukiessa kieriskelen niin naurussa kuin kyynelissä yhtä aikaa. Sen nämä tehomummot ovat ansainneet.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Teos 2015
289s.