J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
Ensimmäinen mieleeni tuleva luonnehdinta J.P. Koskisen teoksesta on, että romaani on kaikin puolin tyylikäs. Tässä maassa on paljon kirjailijoita, jotka kirjoittavat erinomaisesti henkilökuvausta ja ihmissuhdetarinaa. Aika paljon on niitäkin, jotka kirjoittavat hyviä ja uskottavia sotakuvauksia. Kirjailijoita, jotka pystyvät molempiin ja vieläpä samassa kirjassa, on aika vähän. Ja kun siihen heitetään vielä psykologisen kuvauksen taso, mikä ylipäänsä ei ole kovin suosittu laji kotimaisessa kirjallisuudessa, voi kai huoletta sanoa, että Kuinka sydän pysäytetään on tuiki harvinainen teos.
Palataanpa ajassa neljä vuorokautta taaksepäin. Tai oikeastaan tarina alkoi jo kuukausi sitten. Nappasin tuolloin lähikirjastosta mukaani tämän teoksen, sillä olin kuullut siitä paljon hyvää. Kirjastokassiini solahti myös paljon muuta lukemista, vaikka lukemattomien kirjojen pinot huojuivat ja tiesin lukuajan olevan seuraavina viikkoina kortilla. Ja niinpä siinä kävi, kuten todennäköistä oli. Harmikseni huomasin viime viikon lopulla, että laina-aika oli mennyt jo umpeen. Perjantai-iltana sitten kannoin kirjoja kohti kirjaston palautusluukkua ja noin kaksikymmentä metriä ennen ovea päätin kuitenkin avata kirjan ja lukea ensimmäiset lauseet selvittääkseni, pitäisikö hakea kirja lainaan uudemman kerran. Teos alkaa näin: Isä katseli metsänrajasta kiikarilla meitä kohti. Käskin Häyhän ampua hänet.
Pysähdyin. Laskin, että koska kirjasto oli jo joka tapauksessa kiinni, ei kirja liikahtaisi ennen maanantaiaamua palautuslaatikosta mihinkään. Joten voisin aivan hyvin käyttää viikonlopun intensiiviseen lukemiseen. Käännyin kannoillani ja luin ensimmäisen luvun jo parkkipaikalla autossa. En harmittele tätä lievää kansalaistottelemattomuuttani (kirjabloggaaja heittäytyy villiksi ja uhmaa kirjaston laina-aikoja!) ollenkaan, sillä kyllä tämä teos oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Kirjan tarina sijoittuu itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin, suurin piirtein itsenäistymisestä talvisodan loppuun. Päähenkilö Juho on isänsä poika ja tämä isä on spartalaista kuria ja järjestystä ihannoiva tsaarinarmeijan upseeri ja kotityranni (silloin kun sattuu kotona olemaan). Kun vallankumouksen pyörteissä isä jää kaikkien mahdollisten rajojen tuolle puolen ja Juhon perhe joutuu vankileirille, karskiutuu karun lapsuuden eläneen pojan maailmankuva entisestään. Aikuisena hän päätyy ammattisotilaaksi, Mannerheimin neuvonantajaksi ja Eurooppaa kiertäväksi diplomaatiksi, jonka toimet sijoittuvat hyvin vahvasti harmaalle alueelle. Juho haluaa estää suursodan, mutta vähintään yhtä päättäväisesti hän haluaa hyvitystä ja/tai hyväksyntää hänet hylänneeltä isältään.
Tarina huipentuu talvisotaan, ajanjaksoon, josta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa on kirjoitettu aina uudestaan ja uudestaan, mutta ei Koskisen kuvaus häpeä ollenkaan edeltäjiensä ja vertaistensa joukossa. Sota on rajua, raakaa, vastenmielistä ja kuvaus osin inhorealististakin, mutta ei kuitenkaan tarpeettoman alleviivaavaa tai ylipäänsä minään hetkenä liioittelevaa. Sen sijaan teoksen aiemmissa vaiheissa, kirjailijan kuvatessa Juhon suhmurointia vähän siellä sun täällä, mietin useaan otteeseen, olisiko oikeasti voinut tapahtua näin. Tai ennen kaikkea, olisiko kellään Juhon asemassa olevalla voinut olla niin paljon pelivaraa kuin mitä tässä esitetään. Toisaalta Koskisen tapa yhdistää faktaa ja fiktiota on kiinnostavaa luettavaa ja kokonaisuus yltää kuitenkin reippaasti uskottavan puolelle. Tarinaa rytmittävät lehtiartikkelit, sähkeet ynnä muut aidot dokumentit, jotka taustoittavat fiktiivistä tarinaa ja linkittävät sen todellisiin tapahtumiin.
Kerronta on tunnelmaltaan vahvaa ja latautunutta, kieli taas sopivan ilmaisuvoimaista, mutta ei turhan leikittelevää. Kaiken kaikkiaan kirjaa oli miellyttävä ja helppo lukea nopeassa tahdissa, mutta tekstistä riittäisi ammennettavaa ja pureskeltavaa myös uusintakierrokselle vaikka saman tien. Kuinka sydän pysäytetään on, kuten kansikin jo kertoo, romaani sodasta ja rakkaudesta. Aihepiiri ei ole mitenkään omaperäinen, mutta toteutus on kyllä hieno ja kunnioitusta herättävä. Romaanissa on kaikki suurromaanin ainekset. Aika näyttää, yltääkö teos sellaiseksi myös lukijoiden sydämissä.
J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY 2015
350s.
Palataanpa ajassa neljä vuorokautta taaksepäin. Tai oikeastaan tarina alkoi jo kuukausi sitten. Nappasin tuolloin lähikirjastosta mukaani tämän teoksen, sillä olin kuullut siitä paljon hyvää. Kirjastokassiini solahti myös paljon muuta lukemista, vaikka lukemattomien kirjojen pinot huojuivat ja tiesin lukuajan olevan seuraavina viikkoina kortilla. Ja niinpä siinä kävi, kuten todennäköistä oli. Harmikseni huomasin viime viikon lopulla, että laina-aika oli mennyt jo umpeen. Perjantai-iltana sitten kannoin kirjoja kohti kirjaston palautusluukkua ja noin kaksikymmentä metriä ennen ovea päätin kuitenkin avata kirjan ja lukea ensimmäiset lauseet selvittääkseni, pitäisikö hakea kirja lainaan uudemman kerran. Teos alkaa näin: Isä katseli metsänrajasta kiikarilla meitä kohti. Käskin Häyhän ampua hänet.
Pysähdyin. Laskin, että koska kirjasto oli jo joka tapauksessa kiinni, ei kirja liikahtaisi ennen maanantaiaamua palautuslaatikosta mihinkään. Joten voisin aivan hyvin käyttää viikonlopun intensiiviseen lukemiseen. Käännyin kannoillani ja luin ensimmäisen luvun jo parkkipaikalla autossa. En harmittele tätä lievää kansalaistottelemattomuuttani (kirjabloggaaja heittäytyy villiksi ja uhmaa kirjaston laina-aikoja!) ollenkaan, sillä kyllä tämä teos oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Kirjan tarina sijoittuu itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin, suurin piirtein itsenäistymisestä talvisodan loppuun. Päähenkilö Juho on isänsä poika ja tämä isä on spartalaista kuria ja järjestystä ihannoiva tsaarinarmeijan upseeri ja kotityranni (silloin kun sattuu kotona olemaan). Kun vallankumouksen pyörteissä isä jää kaikkien mahdollisten rajojen tuolle puolen ja Juhon perhe joutuu vankileirille, karskiutuu karun lapsuuden eläneen pojan maailmankuva entisestään. Aikuisena hän päätyy ammattisotilaaksi, Mannerheimin neuvonantajaksi ja Eurooppaa kiertäväksi diplomaatiksi, jonka toimet sijoittuvat hyvin vahvasti harmaalle alueelle. Juho haluaa estää suursodan, mutta vähintään yhtä päättäväisesti hän haluaa hyvitystä ja/tai hyväksyntää hänet hylänneeltä isältään.
Tarina huipentuu talvisotaan, ajanjaksoon, josta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa on kirjoitettu aina uudestaan ja uudestaan, mutta ei Koskisen kuvaus häpeä ollenkaan edeltäjiensä ja vertaistensa joukossa. Sota on rajua, raakaa, vastenmielistä ja kuvaus osin inhorealististakin, mutta ei kuitenkaan tarpeettoman alleviivaavaa tai ylipäänsä minään hetkenä liioittelevaa. Sen sijaan teoksen aiemmissa vaiheissa, kirjailijan kuvatessa Juhon suhmurointia vähän siellä sun täällä, mietin useaan otteeseen, olisiko oikeasti voinut tapahtua näin. Tai ennen kaikkea, olisiko kellään Juhon asemassa olevalla voinut olla niin paljon pelivaraa kuin mitä tässä esitetään. Toisaalta Koskisen tapa yhdistää faktaa ja fiktiota on kiinnostavaa luettavaa ja kokonaisuus yltää kuitenkin reippaasti uskottavan puolelle. Tarinaa rytmittävät lehtiartikkelit, sähkeet ynnä muut aidot dokumentit, jotka taustoittavat fiktiivistä tarinaa ja linkittävät sen todellisiin tapahtumiin.
Kerronta on tunnelmaltaan vahvaa ja latautunutta, kieli taas sopivan ilmaisuvoimaista, mutta ei turhan leikittelevää. Kaiken kaikkiaan kirjaa oli miellyttävä ja helppo lukea nopeassa tahdissa, mutta tekstistä riittäisi ammennettavaa ja pureskeltavaa myös uusintakierrokselle vaikka saman tien. Kuinka sydän pysäytetään on, kuten kansikin jo kertoo, romaani sodasta ja rakkaudesta. Aihepiiri ei ole mitenkään omaperäinen, mutta toteutus on kyllä hieno ja kunnioitusta herättävä. Romaanissa on kaikki suurromaanin ainekset. Aika näyttää, yltääkö teos sellaiseksi myös lukijoiden sydämissä.
J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY 2015
350s.
Minä jäin nopeasti myös koukkuun, ja luinkin kirjan nopeasti. Pidin kovasti!
VastaaPoistaSama! Koukuttava ja nopealukuinen, mutta silti ajatuksia herättävä.
PoistaKyllä tämä kirja ehdottomasti ansaitsee pienet kansalaistottelemattomuudet. Yksi parhaita tänä vuonna lukemistani, vaikka en osannutkaan nautiskella, vaan hotkin kuin heikkopäinen.
VastaaPoistaTämä pitäisi ehdottomasti lukea toiseen kertaan ihan kaikessa rauhassa. Pitänee ehkä hankkia omaan hyllyyn, niin ei tarvitse taas syyllistyä rikkeisiin :D
PoistaKiitos hyvästä postauksesta! Mukavaa, että roheknit jakaa kansalaistottelemattomuus-tarinasi lukijoille. Hymähdin ihan ääneen sitä lukiessani :D Pistin kirjan kirjaston varausjonoon :) Eikun lukukokemusta odottelemaan!
VastaaPoistaOle hyvä ja kiitos! Jospa en saisi porttaria meidän lähikirjastoon tämän jälkeen :D Kiva juttu, että sinulla on tämä edessä, toivottavasti sinäkin pidät!
Poista