Aki Ollikainen: Musta satu
Aki Ollikaisen Musta satu on jotakin aivan muuta kuin kiitosta niittänyt Nälkävuosi ja hyvä niin. Nyt kun tämä osuus on hoidettu, voidaan keskittyä romaaniin omana kokonaisuutenaan.
Pienoisromaanin tarina etenee kahdella eri aikatasolla: toisaalta nykypäivässä ja toisaalta 1930-luvun taitteessa ja alkuvuosina. Kieltolaki on avannut markkinaraon pirtutrokareille, niin myös Heinolle. Bisnes pyörii ja kotona on vaimo ja lapsi, mutta Heino haluaa enemmän. Nykyhetkessä kaljaanmenevä kirjailija suree perheensä hajoamista ja yrittää selvittää, mitä tapahtui hänen isoisänsä isälle Tattarisuolla 1930-luvulla.
Tapahtumat kietoutuvat Tattarisuolle ja sisältävät liki kauhumaisia elementtejä. viikatemiehiä ja irtileikattuja ruumiinosia. Varsinaisesta kauhukirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, niin kuin ei dekkaristakaan, vaikka kaiken taustalla häilyykin synkän rikoksen haamu. Tuo haamu vaivaa sukupolvesta toiseen, siirtyy isältä pojalle, ja ympyrä sulkeutuu jälleen Tattarisuolla nykyhetkessä.
Alussa minulla oli pieniä vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Luomisen ja elämäntuskaa kärsivän keski-ikäisen miehen hapuilu tuntui kovin nähdyltä ja tylpältä aiheelta, eikä viinatrokarienkaan maailma tuntunut erityisen kutsuvalta. Ollikainen kuitenkin voitti minut tarinan edetessä puolelleen ja se on kokonaan jo Nälkävuodesta tutun vahvan lauseen ansiota. Ollikainen on mestari sanomaan paljon vähillä sanoilla. Tunnelma on parhaimmillaan painostava ja pakahduttava. Myös historiallinen kuvaus oli jälleen laadukasta ja tarkkaa. Ollikainen ei selitä historiallista kontekstia puhki, vaan näyttää sen lukijalle pieninä välähdyksinä. Tämähän on kirjallisuuden perusohjenuoria, mutta kovin vaikea toteuttaa käytännössä uskottavasti.
Musta satu on ehdottomasti sivumääräänsä suurempi tarina ja monitasoisuudessaan sellainen, jossa riittää pureskeltavaa useammallekin lukukerralle. Esimerkiksi Joonan osuus jäi vielä kiehtomaan ja kaivertamaan, sitä pitää tutkiskella vielä enemmän.
Vakuuttava paluu.
Muualla:
Sara näki nykypäivän kerronnassa ripauksen Arto Salmista. Samaa mietin minäkin lukiessani.
Krista kiteytti hienosti: "Kirjassa mennään syvälle ihmissuhteiden suohon." Suo toimii tosiaan oivallisena metaforana.
Lumiomena koki romaanin ongelmana aikatasojen yhteensovittamisen, mutta toisaalta nimesi Ollikaisen "hiottujen lauseiden mestariksi".
Bleue toivoo Mustalle sadulle Finlandia-ehdokkuutta.
Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
157s.
Minä olen sitten se vastapuoli, joka ei tälle niin syttynyt. Kirja ei ole huono, mutta jäi omalla kohdallani Nälkävuoden varjoon selkeästi ja kokonaisuus jäi sirpalemaiseksi. Lisäksi minulle kieli tuotti jo pieniä ongelmia Nälkävuoden kohdalla, joten tämänkin kanssa sain kamppailla.
VastaaPoistaOllikainen on kuitenkin mielenkiintoinen lisä kotimaisten kirjailijoiden joukkoon. Jännityksellä odotan, mitä häneltä vielä julkaistaankaan!
Ollikaisen kieli on varmasti sellaista, että siitä joko tykkää tai sitten ei. Olen samaa mieltä siitä, että Nälkävuosi oli eheämpi romaanina, tässä sitä ei varmaan oltu tavoiteltukaan.
PoistaAloituksesi hymyilytti, sillä ihan juuri niin: Musta satu ei ole uusi Nälkävuosi, eikä sen pidäkään olla. :)
VastaaPoistaMuutenkin olen arviosi kanssa samoilla linjoilla. Ollikainen on tosiaan mestari sanomaan asioita tiiviisti ja vähillä sanoilla, ja kuitenkin niin, että oleellinen tulee sanotuksi. Tämä on tosiaan vakuuttava romaani.
Minua viehättää kirjailijassa taitoa sanoa vähän, mutta samalla paljon. Tuurihan on mestari samassa lajissa, vaikka muuten ovatkin hyvin erilaisia kirjailijoita Ollikaisen kanssa.
PoistaLoistava aloitus arviolla, naulan kantaan :)
VastaaPoistaMinä koin noiden kahden tarinan aikalinjojen yhteensovittamisen ongelmallisena, yhteys niiden välille muodostui kovin hitaasti. Osansa saattaa tosin olla sillä, että en voinut lukea tätä yhdellä istumalla, silloin kuvio olisi varmaankin muodostunut helpommin. Jäin kaipaamaan sitä alun synkkää tunnelmaa, mutta pidin valtavasti Ollikaisen taidosta sanoa paljon pienellä sanamäärällä!
Luulenpa, että tämän kirjan kohdalla lukukokemukseen vaikuttaa aika paljon, lukeeko sen nopeasti vai ei. Aikalinjojen kohtaamista Ollikainen ei selitä puhki, vaan vähän salamyhkäisesti, joten pitkällä aikavälillä kokonaisuus jää helposti vajaaksi. Itsellekin jäi olo, että kirja kannattaisi lukea vielä uudestaan, jotain jäi varmasti tajuamatta.
Poista