Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla


Tämän vuoden ensimmäinen uutuuskirja oli jotain ihan muuta kuin mitä olen tottunut lukemaan. Se on hyvä asia. Muuten kyllä tuntuu siltä, että tarvitsisin suihkun.

Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla päätyi lukemistooni osin sattumalta, osin tarkoituksella. Viime vuonna luin kirjailijan perhesurmia käsittelevän Laukaisun, ja tyyli vakuutti siitä, että hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua toistekin. Kun sitten tarvitsin pienelle reissulle puhelimeen sopivaa lukemista, bongasin ja nappasin ilahtuneena uutuusromaanin mukaan. Juoni vaikutti kiinnostavalta ja kirja sopivan nopealukuiselta (204s.), en nimittäin ole e-kirjoista niin innostunut, että haluaisin kahlata tiiliskiviromaaneja puhelimen näytöltä. Teos oli kuitenkin yllättävän raskasta tavaraa, vaikka en Laukaisun perusteella mitään pikkukakkosmateriaalia odottanutkaan.

Kirjan päähenkilö, nuori Johannes elää varsin pysähtynyttä elämää. Hän asuu Helsingissä ja käy töissä kelloliikkessä, mutta tarkkaan ottaen hän lopetti hengittämisen viisi vuotta aikaisemmin menettäessään ystävänsä Aalon meren aalloille. Johanneksen elämä muuttuu kuitenkin peruuttamattomasti, kun hän kohtaa Aalon veljen Antin sekä heidän kaikkien yhteisen ystävän Karoliinan. Antti ja Karoliina ovat päättäneet kostaa Sandvallille, inhalle lääkeyhtiön johtajalle, jolla oli oma roolinsa Aalon tragediassa. Tapahtumaketju lähtee vyörymään ilman, että unettomuudesta kärsivä Johannes pystyy asiaan vaikuttamaan. Uni ja valve, todellisuus ja painajainen sekaantuvat toisiinsa yhdeksi epätodelliseksi puuroksi, joissa on selkeämpiä hetkiä ainoastaan hetkittäin. Eivätkä nekään tuo helpotusta, sillä todellisuus on paikoin painajaistakin pelottavampaa, erityisesti silloin, kun Johanneksen unohtamat muistot alkavat nousta pintaan.

Yö ei saa tulla on yhtä suurta painajaisunta. Se etenee hitaasti välillä takaumiin tai pitkiin unijaksoihin sekoittuen, mukana on mystiikkaa  E.T.A. Hoffmanin Nukuttaja-novellin muodossa, hiven romantiikkaa ja paljon lohdutonta kuvausta ihmismielen kaikista synkimmistä tuotoksista. Lukija tuntee olevansa Johanneksen kanssa yhtä syvällä toden ja valheen päättymättömässä suossa, valvomisen aiheuttaman hämäräverkon takana, missä mitään ei pysty näkemään selvästi. Ainoastaan unilla on merkitystä, mutta mikä niiden merkitys on?

Ehdottomasti kaikista hienointa romaanissa on sen voimakas symbolinen lataus. Kaikella tuntuu olevan merkityksensä, jopa siinä määrin, että tulkittavaa riittäisi useammallekin lukukerralle. Symbolisesta tasosta saisi varsin herkullisen esseen aikaiseksi. Johtomotiiviksi muodostuu kuitenkin silmät ja näkeminen, johon Raevaara kutoo taitavasti niin grimmiläistyyppisiä kauhuelementtejä kuin mielen sisäisten lukkojen ja traumojen käsittelyä.

Yö ei saa tulla ei ole varsinaisesti pelottava teos, mutta jollakin tapaa ruma ja ahdistava. Aavistuksen niljasta olosta huolimatta kirjan hienoutta on pakko ihailla, myös siinä mielessä, että haastavasta rakenteesta huolimatta kerronta toimii ja koukuttaa mukaansa. Loppujen lopuksi kirja tuli ahmittua valtaosaltaan yhdessä illassa. 

Kuten alussa tuli todettua, en ole genren (mikä se tässä tapauksessa sitten onkaan) suurkuluttaja, joten en ehkä ole ihan oikea ihminen arvioimaan romaania suhteessa lajitovereihinsa. Mutta minusta kirjan henki on vinksahtanut tavalla, joka toi mieleeni sekä John Malkovitchin että Mementon (paremmin en osaa sitä kuvata) ja sitä ei kovin usein kotimaisessa kirjallisuudessa kohtaa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos (mutta ei välttämättä ennen nukkumaanmenoa)!

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna 2015 (Elisa Kirjan e-kirja)
204s.


Kommentit

  1. Tulin nyt lukemaan kirjoituksesi, kun itsekin olen jo tästä blogannut. Itse luin tämän ollessani varsin kipeä ja voinet kuvitella, että oli aika kauhumainen yhdistelmä. Mainitsit Mementon. En ole sitä nähnyt, mutta tämä teos toi mieleeni harvinaisen monia muita teoksia. Se on minusta hyvän teoksen merkki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua! Lapsena näin kipeänä aina samaa unta, kommenttisi luettuani mieleeni tuli, että unessa oli joku Nukkumatin ja harlekiinin risteytys. Voin kuvitella, että lukukokemuksesi oli vähän turhankin elävä ja mukaansatempaava.
      Totta, että taitava kirjoittaja osaa sisällyttää tekstiin viitteitä muuhun taiteeseen.

      Poista
  2. Yhtä suurta painajaisunta tämä kirja tosiaan on. Kuinka hienosti Raevaara luokaan tarinaan tunnelmaa, joka vain tiivistyy tiivistymistään.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit