Magdalena Hai: Susikuningatar

Viime vuoden puolella pääsin tutustumaan Magdalena Hain Gigi & Henry -sarjaan ja sitä kautta steampunkiin. Ihastuin saman tien. Odotukseni trilogian päätökselle olivat korkealla, mutta ne ylittyivät huimasti. Susikuningatar saattaa tarinan päätökseen niin kauniisti, arvokkaasti ja ennen kaikkea myös jännittävästi, että kirjan lukeminen oli yksinomaan nautinnollista.

Tarina jatkuu Pariisista, jossa Gigi on ollut jo jonkin aikaa saamassa taisteluoppia salaperäiseltä (ja vähän myös sadistiselta) Mestari Oniwakalta. Hänen asuinkumppaninaan asuu Mussovits ja myös matkoiltaan Pariisin palaava lehtimies-Henry. Gigi on joutunut kolmen Pariisissa viettämänsä vuoden aikana lukuisten salamurhayritysten kohteeksi, mutta selvinnyt kaikista. Nyt on aika viimein palata Umbroviaan ja kukistaa Andros Luopio.

Susikuningatar eroaa aiemmista kirjoista siinä mielessä, että Gigi on erossa perheestään ja vaikka Gigi ja Henry ovat aina olleet tarinan keskiössä, korostuu heidän ja Mussovitsin tarina tällä kertaa erityisesti kun Vihreällä Saarella Luopion kukistamista odottava perhe on esillä vain Gigin ikävöivissä muistoissa ja kirjeissä. Ainoastaan Gigin sisko Ellina esiintyy kirjassa, tosin hänen roolinsa on sitäkin merkittävämpi.

Lopullisen taistelun ja siihen valmistautumisen lisäksi yksi keskeisimmistä osa-alueista on ihmissusien maailmaan sukeltaminen. Umbroviaan saavuttuaan Gigi paitsi tutustuu isoon joukkoon varcolaceja myös joutuu perehtymään aivan uudella tavalla heidän tapohinsa ja sisimpäänsä - siinä samassa Gigi oppii paljon myös itsestään. Ja oppii voittamaan omat demoninsa, kirjaimellisesti. Oikeastaan ainoa miinuksenpoikanen kirjasta tulee siitä, että Umbroviaan palattuaan Gigin elämään tulee hengästyttävä määrä uusia henkilöitä, varcolaceja, ja minusta tämä uusi hahmomäärä tuntui aluksi vähän raskaalta ratkaisulta. Mutta onneksi kirjassa oli pituutta sen verran (448s.), että uusiinkin henkilöihin ehti tutustua ja samastua kunnolla.

Olen hämmästynyt siitä, kuinka luontevalta ja oikealta Magdalena Hain luoma vaihtoehtoinen historia vaikuttaa. Voin sanoa, että jossakin vaiheessa lukiessani taisin unohtaa sen, ettei Umbroviaa ole oikeasti olemassa, ihmissusikansasta puhumattakaan (vai voiko sitä varmasti tietää?). Tätä voinee pitää varsin korkeana todistuksena siitä, että kirjailija on tehnyt pohjatyönsä hyvin ja onnistunut liittämään fiktiiviset palaset faktaan onnistuneesti. Samaa voi myös sanoa kaikista niistä mekaanisista härpäkkeistä, joita Gigin isä ja tällä kertaa erityisesti Ellina valmistavat.

Jotta suitsutukseni ei vielä tähän loppuisi, nautin erityisen paljon jäätävästä ja armottoman kylmästä Umbroviasta, niistä lumivalkeista maisemista, jotka Hai silmieni eteen maalaili. Varsinkin näinä viime päivinä pakkasen paukkuessa meilläkin pystyin oikein hyvin samaistumaan Gigin tunteeseen, kun hänen kasvojensa metalliosat jäätyivät.  Armottomuudesta, ja kohtuuden nimissä myös takapajuisuudesta, huolimatta tuo kuvitteellinen maa vaikuttaa uskomattoman kauniilta paikalta ja oli ilo nojatuolimatkailla siellä (leivinuunin lämmössä).

Umbrovia? 

Jos asia ei vielä selvinnyt: pidin tästä kirjasta todella paljon. Susikuningatar on harvinaisen onnistunut kirjasarjan huipennus, sillä kaikki tarvittavat langanpäät solmitaan, kierroksia lisätään sopivasti ja myös pimentoon jätetään mukavasti asioita. Toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi trilogiaan iästä tai aiemmista mieltymyksistään huolimatta, sillä minäkin olen pitänyt itseäni rutikuivana realistina, mutta huomannut olevani ehkä kuitenkin jotain muuta. Oma Kerjäläisprinsessani lähti jo veljen tyttärille lainaan, toivottavasti suvussa on kohta enemmänkin steampunkkareita.

Magdalena Hai: Susikuningatar
Karisto 2014
448s.