Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Siri Kolua kohtaan tuntemani arvostus on saavuttanut jo melko mittavat olosuhteet. Paitsi että hän on luonut menestyneen, raikkaan ja hyvän lastenkirjakonseptin, hän on myös häikäisevä esiintyjä. Olen jäänyt Rosvoloiden perheeseen koukkuun. Kun tutustuin loppukesällä tähän ihmeelliseen porukkaan, tuntui niin kuin olisin suoraan sukeltanut lapsuuteni aurinkoisiin kesiin (ei sillä, että olisin harrastanut maantierosvousta). Voin sieluni silmin nähdä, kuinka olisin lapsena kulkenut nenä kiinni Kolun kirjoissa ja piiloutunut mustaviinimarjapensaiden taakse saadakseni lukea vielä muutaman sivun ennen komennusta maatalon tytön lukuharrastusta niin usein häirinneisiin töihin.

Sarjan kolmas osa: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku oli kuitenkin minulle aluksi vaikeaa luettavaa. Tuntui siltä, että aikaisempien osien lapsenomainen aurinkoisuus ja turvallisuus olisi saanut väistyä ahdistuksen ja synkkien varjojen tieltä. Aiemmin seikkailut tapahtuivat Rosvoloiden turvallisessa seurassa, mutta tällä kertaa Vilja joutuu kantamaan entistä enemmän vastuuta ja selviytymään yksin. Lasten ja nuorten kirjasarjassa tällainen hahmon kasvaminen on toki mitä luonnollisin kehitysvaihe ja tärkeää myös omaa kasvamiskokemustaan projisoivien lapsilukijoiden kannalta. Mutta minä, nostalgianälkäistä todellisuuspakoa janoava aikuinen, olisin pitänyt niin mielelläni Viljan maailman ja seikkailut vaarattomina ja leikkimielisinä!

Kahdessa edellisessä osassa tapahtumat ovat ajoittuneet kesään, mutta tällä kertaa seurataan Viljan syksyä. Helmeri Qvist lähettelee unissa Viljalle vihjeitä kadonneen rosvo-oppaan sijainnista. Vaikka Rosvolat keksivät näppärän tavan, jolla Vilja pääsee viikonloppuisin matkustamaan rosvopuuhiinsa, on hänen tällä kertaa kuitenkin toimittava yksin. Erityisesti, kun rosvomaailman vaarat ja kahinat tunkeutuvat myös hänen perhe-elämäänsä. Viljan kädet ovat lopulta sidotut ja tarina huipentuu joulun välipäivien automatkaan ja sukujuhliin, jossa paljastuu merkittäviä salaisuuksia ja Viljasta tulee jälleen kerran sankari.

Olen edennyt kirjasarjassa vuorotahdilla. Ensimmäisen osan luin, toisen kuuntelin äänikirjana Elsa Saision lukemana. Tämän kolmannen luin jälleen itse ja alun tahmaisuuteen vaikutti varmasti suurelta osin se, että kaipasin Saision mainiota tulkintaa kovin paljon. Kolun teksti on niin ilmeikästä ja riemukasta, että se tuntuu kaipaavan ääneen lukemista. Ei kerronnassa toki ole mitään vikaa, mutta tarina saa ihan uuden tasonsa, kun henkilöhahmot saavat äänet. Neljännen osan aion taas kuunnella äänikirjana. Tällä kertaa lukijana on Eija Ahvo, jonka suorituksesta odotan suuria.

Vaikka minulla oli tämän kirjan kanssa aluksi vaikeuksia, innostuin kirjan lopusta todella paljon. Siinä missä alkuosa tuntui vähän junnaavan paikallaan Viljan sovitellessa mahdottomalta tuntuvan palapelin palasia yhteen, oli kirjan loppu täyttä timanttia. Viljan siskon Vanamon sieppaaminen ja kainuulaisen sukutalon parkkipaikalla käyty huikea loppunäytös oli ehdottomasti sarjan tähänastisesta annista niitä herkullisimpia paloja.

Yleensä kirjasarjassa jostakin osasta tulee väistämättä välikirja. Siinä pitää viedä asioita eteenpäin, jotta tarina voisi jatkossa nousta uudelle tasolle. Iso-Hemmin arkulla on arvonsa itsenäisenä kirjana, mutta kuitenkin näen sen ennen kaikkea väliteoksena, sillä se nojaa vahvasti edellisiin osiin ja toisaalta luo lopussa sellaisia uusia rakennelmia, joiden perusteella jatkosta on lupa odottaa hyvää. Ainoa asia, josta olen huolissani lukijana on se, palaako sarja astetta viattomammalle linjalle vai synkistyykö tarina entisestään kohderyhmänsä kasvamisen mukana.

Uskon auringonpaisteeseen.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Otava (Elisa Kirjan e-kirja 2012)
178s.